Minulla on aina ollut ystävällinen suhde leipään. Varhaisin muistikuvani on kapea, veneen mallinen reikäleivän siivu, jonka äiti aina voiteli ruokalautaseni viereen. Olisinkohan ollut 5-vuotias, kun ilmoitin olevani jo sen verran vanha, että haluan kolmion muotoisen leivänpalan eikä mitään vauvasiivuja. Äitiä nauratti.

1960-luvulla kotikorttelissani oli maitokauppa, jonka kautta tulin koulusta kotiin. Tiesin, että kauppaan oli tullut leipomon päiväkuorma, ja kävin ostamassa puolikkaan paksua hapanleipää – aina silloin, kun kukkarossa sattui olemaan 23 penniä silloista rahaa. Kiireesti juoksin kotiin, voitelin lämpimän, halkaistun leivän puolikkaan, otin lasillisen kylmää maitoa, kirjan ja istahdin kiikkutuoliin välipalalle. Minusta se oli aina päivän parhaita hetkiä.

Tampereen tunnetuin leipä oli – taitaa olla vieläkin - ohrarievä. Sitä kävimme äidin kanssa ostamassa kauppahallista lauantaisin. Kun tätini muutti toiseen kaupunkiin, hän teki äitini kanssa sopimuksen, että hän lähettää joka perjantai Tampereelta linja-autolla tietyn leipomon rieväpaketin tädilleni. Se helpotti koti-ikävää, jos sellaista nyt olikaan. 

Äitikin leipoi rievää vaihtelevalla innostuksella ja me lapset tietysti kannustimme toimintaan. Se ilo loppui meidän kahden murrosikäisen väliseen otteluun eräänä iltana klo 22.00. En unohda sitä koskaan. Äiti oli jo mennyt nukkumaan, kun me kaksi nälkäistä hoksasimme, että keittiön pöydällä oli vajaa puolikas ohrarievää. En tiedä miten se homma niin äityikin, mutta kiistelimme isoon ääneen kantapalasta. Äiti kuunteli aikansa, tuli keittiöön eikä meistä kumpikaan saanut sitä kantapalaa. Vankkumattomalla äänenpainolla meille kerrottiin, että tästä hetkestä lähtien tässä huushollissa ei rievää leivota, kun tuollainen tappelu syntyy. Eikä leivottu.

Minä tykkään leipoa leipää, kakkuja, pullaa, sämpylöitä ja ties mitä on tullut tehtyä. Muutama vuosi sitten ajelin erään leipomon konsulenttina ympäri maakunnan marketteja esittelemässä tuotteita. Se oli kivaa hommaa vaikka karppaus oli aallon harjalla ja leivän menekki sen mukaista. Joulun alla tarjoilin maustettua joululeipää, tummaa ja vaaleata. Aikuiset maistelivat ja vakuuttelivat, että lapset eivät siitä pidä. Väärin vakuuteltu. Kun lapset saivat maistaa, he tykästyivät kovasti ja halusivat, että leipää ostetaan kotiin. Siinä kohtaa mietin, että lapsillekin pitää antaa mahdollisuus myös leivän makujen maailmaan.

Olen asunut leivinuunin kanssa samassa taloudessa yli 20 vuotta ja vieläkin teitittelemme toisiamme. Lähempää tuttavuutta olen kyllä yrittänyt varsinkin kylminä talvipäivinä sillä paistaminen on taitolaji, jonka haluan vielä oppia.  Joskus sämpylät muistuttivat kumipalloja, mutta silloin oli vika taikinassa. Kerran leivät paistuivat niin koviksi, että niillä olisi voinut piikata kylpyhuoneesta laatat irti. Ilokseni on ollut myös onnistuneita paistoja ja silloin olen todennut, että keskittyminen aiheeseen on ollut riittävä. 

Nykyään luen leipäpussien tuoteselosteet tarkoin. Aika usein taikinaan on lisätty perunahiutaleita, mallastettua jotain, lisätty vehnägluteenia ja ties mitä, joka saa vatsani turpoamaan. Toki on ihan pelkkää ruistakin, mutta maku on aina melkein sama – tai sitten minulla on jotain vikaa makuaistissa. 

Päätin virittää vanhat aivoni oppimaan jotain uutta. Olin lukenut hapanjuurileivonnasta sen verran, että päätin ottaa sen haltuun. Hankin Eliisa Kuuselan kirjan Leipävallankumous ja liityin Hapanjuurileipurien Facebook ryhmään. Hienoa on se, ettei koko aihe avaudu heti vaan pitää oikeasti leipoa, kokeilla, onnistua ja oppia tekemään hyvää leipää. Parasta on, että saa myös epäonnistua ja ryhmässä kertoa omat mokat, joihin aina joku vastaa, valaa rohkeutta ja antaa korjausehdotuksen. Siitä minä tykkään.

Ja kannustusta jaetaan myös lähipiiristä. Kun nostan pöydälle vaa´an, jauhopussit ja vesikannun, mies ymmärtää olla hiljaa ja siirtyä toiseen huoneeseen. Jos otteeni herpaantuu hapanjuuria ruokkiessa, joutuu hyvää leipää odottamaan kauemmin kuin ohjeessa sanotaan.


Hilpeys heräsi, kun laitoin ensimmäisen vehnäjuuren lämmittelemään 30 vuotta sitten Rovaniemeltä ostamaani pipoon. Kylkiäiseksi annoin lämpimällä vedellä täytetyn taskumatin. No, jossain vaiheessa vehnälle tuli yksinäistä ja laitoin alulle ruisjuuren ja kaveruksille löytyi hyvä kimppakämppä styroxlaatikosta.

Varastosta etsittiin puista leivonta-alustaa, joka oli hankittu vuosia sitten. Sitä ei löytynyt mistään, lienenkö myynyt sen tai sitten se on tulipalon nielemä. Eipä hätää. Kun minä aloin taikinoimaan, mies lähti rautakauppaan ostamaan vaneria ja teki minulle uuden alusta – reunojen kanssa. Ai, että minä olen iloinen.


 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista

Kategoriat