Edesmennyt isäni oli itseoppinut kelloseppä. Tarina kertoo, että hän oli kerran purkanut keittiön pöydälle kaksi herätyskelloa nähdäkseen miten koneisto toimii. Sitten kellot taas kasaan ja kun toinen kävi vielä oikeaa aikaa, niin päätös oli tehty. Hän oli kelloseppä eikä alan koulutuksen puute tuntunut haittaavaan asiakkaitakaan. Sotien jälkeen oli tärkeintä, että homma hoitui ja perhe sai ruokaa pöytään. Isäni korjasi pienten kellojen lisäksi myös kaupungin koulujen kelloja. Töitä ja toimeentuloa olisi riittänyt, mutta muut asiat veivät innostuksen.

Aarrelaatikkoni kätköistä löysin kasan rannekelloja, jotka olivat vuosikymmenien aikana huolehtineet minut ajoissa milloin minnekin. No, oli niitäkin, jotka pettivät eivätkä saaneet minulta enää kolmatta mahdollisuutta. Kun kännykkäaika hävitti kaupoista tavallisen ihmisen rannekellot, oli turvauduttava toisenlaisiin ostoksiin. Tunnustan tilanneeni muutaman kerran ET-lehden, ja varmaan jonkun muunkin lehden, koska tilaajalahjana sai rannekellon. Lopulta nekin tulivat tiensä päähän eivätkä suostuneet kaveriksi vaikka uusilla pattereilla houkuttelin. Ja mitäpä minä kellolla – eläkeläinen. 


Sain ensimmäisen oikean rannekelloni mennessäni kansakoulun toiselle luokalle. Sen kellotaulu oli pieni ja neliön muotoinen. Isä oli sen huoltanut ja ostanut siihen ruskean nahkahihnan. En minä sitä kelloa varmaan ihan välttämättä tarvinnut, mutta olihan se hieno tunne 8-vuotiaalle. Saada jotain niin hienoa pyytämättä.


Rippilahjaksi sain isältä ihan uuden kellon. Valkoinen nahkahihna ja niin pieni pyöreä kellotaulu, että en näillä silmilläni näe edes numeroita. Se oli hyvä Leopard–merkkinen aikarauta, joka on edelleen tärkeä muisto.
Todellinen aarteeni on kello, jonka sain kummitätini perintönä. Elvi-täti oli joutunut jättämään kotinsa Karjalassa ja asui äitinsä ja siskonsa kanssa samassa talossa kuin meidän perhe. Kun olin syntynyt, he halusivat olla kummejani ja hyvin minusta huolehtivatkin. Kun täti kuoli 1960-luvun alussa, sain muistoksi Oksa-merkkisen kellon, jonka takana on kaiverrus ”Elvi 26/7 -35”. 
Käytin kelloa päivittäin useita vuosia. Joskus 1980-luvun lopulla se putosi kädestäni, kun riisuin kintaita. Huomasin katoamisen vasta kotona enkä ollenkaan tiennyt missä vaiheessa se oli pudonnut. Oli talvi ja kävelin sen päivän lenkit moneen kertaan tutkailemassa lumihankia ja tienposkia. Kyselin tutuilta ja tuntemattomilta, laitoin lappuja kauppojen seinille, huhuilin puskaradioon ja ihmettelin, ettei näin pienessä kylässä kukaan ole löytänyt niin erikoisen vanhaa kelloa. Kolme vuotta etsin enkä löytänyt.

Viimeinen toivoni oli soittaa poliisilaitoksen löytötavaratoimistoon. Sieltä kerrottiin, että edellisenä päivänä kotikuntani taksimies oli tuonut kuvaukseen sopivan rannekellon, kun eivät olleet löytäneet sille omistajaa. Ei ollut riemullani rajoja!
Kävin oitis hakemassa kelloni kotiin ja saman tien menin iloisena kiittelemään taksimiehen. Hauskinta asiassa oli se, että tuo taksikoppi oli työpaikkani seinän takana. Löytäjä oli roikottanut kelloa ilmoitustaululla iät ajat ja kysellyt kaikilta kylän mummoilta tuntevatko Elviä, joka olisi hukannut kellonsa. Hänelle ei tullut mieleenkään tulla kysymään minulta, 31-vuotiaalta naapuriltaan, että kaipaatkos kelloasi, jonka olit pudottanut työpaikkasi parkkipaikalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista