Vuonna 1967 kansalaiskoulun kotitaloustunneilla sai joskus oppia muutakin kuin tillilihaa ja silakanperkuuta. Minä olin tykästynyt leipomiseen, ja ilahduin kovasti Runebergintortuista. Meitä oli ryhmässä aina neljä tyttöä ja tehtävät jaettiin. Olisin mielelläni jauhanut korppujauhoja, murskannut piparkakkuja tai vatkannut munia, mutta minun osalleni tuli metallisten torttuvuokien voiteleminen eikä se ollut yhtään kivaa. Homma kuitenkin hoitui hyvin eikä yhtäkään leivonnaista tarvinnut torvesta kaivella vaan humpsahtivat sievästi ulos.

Reseptin kirjoitin huolella vihkooni, että osaisin leipoa herkkuja myös kotona. Äidin kanssa käytiin ostamassa metallivuokia, että mestarileipuri pääsi toteuttamaan itseään. Ei niitä leipojaisia kovin usein ollut, sillä inhosin vuokien voitelua aina vain enemmän. Väliin mahtui monta juhlapäivää ilman torttuja kunnes olin unohtanut leipomisen vaivalloisen osuuden. Reseptivihkosta näkyy, että olen tehnyt niitä joskus myös isomman määrän ja päättelen välissä olleen ainakin 10 vuotta edellisestä kerrasta.

  

Minä pidän Runebergintortuista, kun niitä harvoin syön. Vuosien saatossa olen ymmärtänyt, että tuon herkun voi paistaa myös paperisessa muffinsivuokassa.

Kerran runebergiläinen mielihalu iski keskellä pyhäpäivää, sellaiseen aikaan, kun kaupat olivat sunnuntaisin kiinni. Kaapista ei löytynyt tarpeeksi korppu- eikä mantelijauhoa, piparkakkuja ei ollut, fariinisokeri oli jämähtänyt kivikovaksi, joku oli syönyt vadelmahillot eikä leipuri jaksanut odottaa voin muuttumista huoneenlämpöiseksi. Ja punssit oli tietysti juotettu jouluiseen hedelmäkakkuun. Joulupipareiden koristelusta oli sentään jäänyt puoli tuubia pursotettavaa kuorrutetta.

Paniikkia en alkanut lietsomaan vaan päätin tehdä kuin Fredrika Runeberg eli otetaan mitä on ja tehdään taikina. Tarjolla oli ruokaöljyä, sokeria, suolaa, itse tehtyä omenasosetta ja – mehua. Vähät korppu- ja mantelijauhot koputtelin purkkien pohjilta vehnäjauhojen sekaan ja jostain löytyi kardemummaa ja leivinjauhetta. Ainekset kulhoon ja reipas sekoitus, mutta ei vaivausta. Taikinan lusikoin paperisiin leivosvuokiin ja sitten paistumaan. Onneksi älysin laittaa uunin etukäteen lämpenemään 175 asteeseen. Myöhemmin ymmärsin, että olisi voinut olla 200.

Uunista tulleita leivonnaisia voidaan kutsua vaikka Jalosbergin tortuiksi. Varsinkin, kun hoksasin, että kananmunat jäivät taikinasta tykkänään.

Päiväkahvilla tuomarineuvosto antoi palautetta: paistopinta oli hiukan aneeminen, mutta maku ihan kelvollinen. Tortun rakenne oli sen verran outo, ettei siitä saanut lusikalla lohkaistua kaunista palaa. Mantelia, vaikka rouheena, olisi kyllä saanut olla enemmän, että olisi ollut purutuntumaa. Koristelussa sen sijaan näkyi leipurin rohkeus olla konstailematon ja käden hento värinä antoi luonnetta ja tekstuuria sokerikuorrutukselle.

Erityistä kiitosta sai tuotteen koko, sillä sen sai keveästi heittää kerralla suuhun – ja toisen perään. Hienoa, että jaksoit leipoa. Oikein hyvä yritys, kiitos ja nam.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen tutustunut hapanjuurileivonnan syvälliseen olemukseen. Leivät jo onnistuvat kohtuullisesti, mutta pullataikinan kanssa on vielä opiskeltavaa. Olen varma, että jonain päivänä upotan Jalosbergin torttuihin myös hapanjuurta – passaahan se pannariinkin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista

Kategoriat