Kirjoitukset avainsanalla jumppa

Viime vuosituhannella, markka-aikana, tein töitä paikallislehdelle. Laihduttaminen oli pinnalla silloinkin ja asiasta piti saada pakinantapainen lehteen. Deadline painoi päälle eikä myöhäisessä illassa tahtonut enää ajatuskaan luistaa. Kilautin parhaalle kaverilleni ja pyysin tarinalle aiheen.

Uninen ääni huokasi saman tien luuriin: ”Olipa kerran äiti, jonka vartioimattomaan tilaan ryöstäytynyt elopaino päätettiin pudottaa oikeaan taulukkoon sopivaksi. Tavoitteena oli, että ennen joulua äiti mahtuisi viime kesänä ostettuun, upeaan oranssi/mustaan uimapukuun ilman kenkälusikkaa.”

Kiitin ja suljin puhelimen. Että hänen pitikin hoksata tuo minun viikkoja kestänyt jahkailuni laihdutuskuurin aloittamisesta. Kerrotaan sitten siitä.

Perhe ryhtyi tukemaan laihduttamistani, sillä eihän siitä muuten mitään tulisi. Lapset lupasivat uhrautuvasti syödä osuuteni päivittäistä nisu- ja karkkiannoksista. Anttilan alelaarista löytyi jumppanarut, joilla ryhdyin vauhdikkaasti kuntoilemaan. Motivaation tueksi ripustin oranssin uimapukuni roikkumaan paikkaan, josta se osui mahdollisimman usein näkökenttääni.

Jumppanarut herättivät hilpeyttä – kaksi köyttä ja viisi silmukkaa, joista yksikään ei yltänyt kaulan ympärille. Naiselliseen logiikkaani turvautuen etsin viidennelle silmukalle talon tukevimman ovenkahvan, loput sovittelin raajoihin.

Lapsilla oli lystiä seuratessaan emon punnertamista. He löivät vetoa, kuinka kauan kestää ennen kuin verisuoni katkeaa tummanpuhuvasta naamataulustani. Pari ensimmäistä päivää meni hyvin. Innostuksen huumassa en tuntenut vilua enkä nälkää ja jumppakin sujui leikiten. Vasta kolmantena päivänä lihakseni alkoivat kapinoida joka päiväisestä revityksestä.

Purkka, porkkana ja musta kahvi sekoittivat suolistoni. Vatsanseutu muistutti ilmapalloa, sillä kaali oli myös tehnyt tehtävänsä. Räjähdysvaara haihdutettiin kaverin kanssa kiivastahtisilla iltalenkeillä kuutamossa. Siinä olivat varpaat ihmeissään! Houkuttelemalla riisutut kengät vapauttivat siskonmakkaroita muistuttavat varpaat ja kuumottavat päkiät, jotka eivät olleet tottuneet kympin keikkoihin.

Eräänä päivänä päätin yllättää perheeni jäätelöllä. Vanhasta tottumuksesta tarjosin myös itselleni. Kauppias mokoma oli tällännyt suklaalevytkin alennukseen ja perheeni kannustuksesta kiitollisena lastasin kärryyn jokaiselle oman levyn. Samaan ranneliikkeeseen osui myös pussillinen pipareita.

Kotona tuumasin, että saahan se laihduttajakin joskus herkutella ja nuoleskelin autuaallisena myös jäätelöni paperit. Hammaslääkäri oli neuvonut syömään aina kaiken makean yhdellä kertaa joten siihen samaan menoon popsin myös suklaalevyn.

Olo oli jo vähän ällö ja moraalinen krapula nousemassa, mutta piparkakut olivat vielä aivan koskematta. Muutama pipari ja pari mukillista maitoa punaisesta tölkistä tarkensivat näkökykyäni sen verran, että katse osui oranssiin uimapukuun. Kuin pahanteosta yllätetty lapsi, sonnustauduin verkkareihin ja viritin itseni silmukoihin.

Morkkis hiipi kintereillä monta päivää. Vaa´an viisarikin näytti kiertävän numerotaulun kahdesti, ponnahtaen sitten pystyyn ilkkumaan itseään pettävää pullukkaa. Sisukkaasti aloitin kaiken alusta. Purkka, porkkana ja kahvi. Kaalin ja lantun pudotin kuvioista niiden aiheuttamien ympäristöhaittojen vuoksi. Jouluun oli muutama viikko aikaa ja sitten saan herkutella, lupasin itselleni. Siihen mennessä olisi vatsalaukkukin sen verran pienentynyt, ettei jaksaisi mässäillä. Sitä paitsi tammikuussa alkaisi urakka seuraavan kesän ihannepainon saavuttamiseksi. Se olisi helppo nakki, sillä jouluun mennessä homma olisi jo puolivälissä. Tai sitten ei.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Kategoriat