Perhe oli päättänyt saada minut liikkumaan. Toipumiseni vuosien takaisesta aivoverenkiertohäiriöstä oli sujunut hyvin, mutta lapset halusivat panostaa loppuelämäni hyvinvointiin täysillä. Suurin urakka oli saada minut innostumaan ylös, ulos ja lenkille. Siihen tarvittiin paljon perusteluita ja jopa tunteisiin vetoamista. Olin mestari keksimään selityksiä liikuntajuttujen ohittamiseen. Liian usein satoi, paistoi, oli liian kuuma, kylmä tai yksinkertaisesti keittiössäni väärän väriset verhot.

En päästänyt lapsiani helpolla, vetosin jopa ikääntyvän ihmisen itsemääräämisoikeuteen rapauttaa kehonsa. Lopulta perheeni ilmoitti, että he olivat ostaneet minulle personal trainerin ohjauksen kokonaiseksi vuodeksi. Olin heidän ainoa äitinsä, jonka lättyjä halusivat syödä vielä monta vuotta ja tulevat lapsenlapsetkin tarvitsevat virkeän mummun. Minä mietin, mistä löytävät näin änkyrälle muorille hyvän valmentajan.

Ensimmäinen tapaaminen valmentaja-Anun kanssa jännitti. Kuntotestin tulokset olivat niin karua kuultavaa, että hävetti, nolotti ja pelotti yhtä aikaa. Vaikka osasin odottaa lunta tupaan, niin en kuitenkaan jääkalikoita. No, kun pohjalla olin, ei tarvinnut arpoa suuntaa. Se oli loiva yläviisto.

Onneksi Anu oli sen verran tomera ammattilainen, että osasi lietsoa mummulle innostusta jopa kuntosalilla. Jos minulla oli harmaa aamu, niin valmentajan aurinkoinen olemus pukuhuoneen ovella pyyhkäisi sen olemattomiin. 

Luin jääkaapin ovessa olevaa kunto-ohjelmaani ja kiitin lähipiiriäni tulevista tuskaviikoista – tarvitsin heidän kannustustaan. Rahat olin jo vienyt, sillä halpaa hupia en ollut nauttimassa.

Tein sovintoa vanhan kuntopyörän kanssa. Kuorin se kuivuvien pyyheliinojen alta ja kerroin, että liikunta tekisi sillekin hyvää. Meidän ikääntyvien pitää pysyä liikkeessä, että pärjätään kotona. Yhdessä vinssattiin monta kilometriä ja lenkkikavereina olivat Katri-Helena ja Jari Sillanpää. Olimme tuttuja jo viime vuosituhannelta ja yhdessä päätimme ladata soittimeen hyvät rytmit, ettei hyydytä ylämäkeen.

Aamuisin kävin sauvalenkillä rusakon kanssa. Se oli nopeampi kuin minä, koska oikoi reittinsä naapurin pihan poikki. Tunnissa ehdin hikoilla ja laukkuuttaa myös ajatuksiani. Oli turvallista, kun jalat osasivat perinteisen lenkkini ja toivat kotiin vaikka päässäni kävi melkoinen trafiikki. Ihan säpsähdin, kun lenkkarini tökkäsivät kotiportaan rappuralliin. Vaan niinhän se oli ennen vanhaan hevosetkin oppivaisia. Vaikka isäntä oli kärryillä ympäripäissään, niin Polle vei kotiin, olipa se missä tahansa.

Herkuttelin ajatuksella, että kävelysauvatkin olisivat yhtä oppivaisia kuin entivanhanen Polle. Kun minusta tulee tosi vanha, en halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa, kun minut on siihen nyt opetettu. Kauhistuttaa pelkkä ajatuskin, että istuisin päivät päästään hämärässä huoneessa odottamassa jonkun tuovan ruokaa tai tyrkyttämässä lääkkeitä. Tai kuuntelemassa hoivahenkilön tupinaa läppärin takaa: - Ei, tänään ei nyt ehditä kävelylle, kun pitää kirjata sinun vointisi tietokantaan.

Sauvat, Tuki ja Turva isoilla alkukirjaimilla, lähtisivät riemumielin kanssani ulos ja osaisivat tuoda takaisin lähtöruutuun, jos minä unohtaisin osoitteeni. Joku apuvälinepalvelukoordinaattori, tai oletettavasti omainen, olisi tietysti asentanut sauvoihin jonkun gepsin, hepsin tai muun navigaattorin, jolla olisi karttatiedot hallussa. Ja taito houkutella itsepäinen muori kotiin.

Kommentit (2)

Maija
Liittynyt15.10.2015

Kotoa hoitopaikkaan siirtämistä ei yleensä edes harkita, jos ihminen pystyy itse kävelemään ruokapöytään ja vessaan, tietää, missä ne ovat ja erottaa pytyn lautasesta. Uskon, että saat harrastaa liikuntaa niin kauan kuin jalkasi kantavat. Se huoli pois! 

Sirkka
Liittynyt8.3.2016

Näinhän se nykyään menee. Yritän pärjätä kuin edesmennyt äitini, joka tosin asui hoivakodissa nelisen vuotta ja oli vuoteeseen hoidettava vain muutaman kuukauden ennen kuolemaansa - hän eli 91-vuotiaaksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista