Kirjoitukset avainsanalla keittokirja

Etsin varaston kätköistä jotain tuiki tärkeätä ja löysin laatikollisen keittokirjoja. Siitä se muistojenvirta taas ryöpsähti täyteen kohinaan.

En ole koskaan ollut mestarikokki, joka haltioituu oivallisista raaka-aineista, leyhyttelee kattiloista ihanat tuoksut tai osaa yhdistellä loistavia makuyhdistelmiä, jotka ”toimivat keskenään”. Olen kyllä yrittänyt opetella lähinnä ympäristön villitsemänä siitäkin huolimatta, että kommentina kuulin: "Tee vain äiti sinä ruokaa, mutta jätä maustaminen muille."

Lapsuuskodissani kotihommia jaettiin myös lapsille, siis minulle – perheen ainoalle tytölle. Kyllä minua harmitti, kun piti hoidella kauppaostokset ja pottukattilat tulelle siksi, kunnes äiti tuli töistä. Suuri vääryys, että isot veljet tulivat valmiiseen pöytään eikä edes tiskivuoroa saaneet. Minä naputin, mutta ei tuottanut tulosta.

Kansalaiskoulun kotitaloustunneilla tehtiin perusruokaa ja olin tyytyväinen, että olin joutunut perehtymään aiheeseen jo kotona. Ihmettelin, kun joku ei tiennyt miten perunat keitetään tai mitä tarvitaan pullataikinaan.

Lukiessani kotitalousvihkoani vuodelta 1967, en voinut olla nauramatta. Tilliliha, kuutiovatkuli, veripalttu ja tomaattisilakat eivät olleet suosikkejani. Silakan perkaamisesta kieltäydyin ja uhmasin opettajaani, joka vetosi jopa mahdolliseen avioliittooni. Hän totesi, että jos mieheni tuo kalaa kotiin, niin minun pitää osata se perata. Minä siihen paasasin, että en sellaista miestä ota, joka ei onkimiaan kaloja siivoa. Olin silloin 14-vuotias ja samaa mieltä olen edelleen. Meillä syödään nykyään paljon kalaa ja onkija perkaa – enkä se ole minä.

1970-luvulla haksahdin mainokseen. Mestarikokki-kerhosta sai kerätty kannelliseen laatikkoon vaikka 720 ruokaohjetta ja samalla sai lahjaksi neljä ruskeata ruokalautasta ja neljä Tapio Wirkkalan Moukku lasia. Halusin nuo astiat, varsinkin lasit. Lautaset tulivat tiensä päähän jokunen vuosi sitten enkä niitä isosti murehtinut. Moukut ovat juhlakäytössä edelleen.

Ruokaohjeita tuli tasaiseen tahtiin. Suikalepata naudanlihasta oli suosikkini vaikka se vaatikin lihan leikkaamista eikä minulla ollut kunnollista veistä. Nykyään kauppojen lihaosastoilta löytyy suikaleita naudasta, possusta ja broilerista, marinadissa tai ilman ja se kyllä helpottaa kotikokkien elämää. Harvoin ostan valmiiksi marinoituja, sillä liemen joukossa on paremminkin riekaleita ja niitäkin vähän. Suolaa ei ole säästelty.

Mestarikokki keräilyssä oli 26 osastoa, mutta en minä niitä kaikkia hankkinut. Nyt olisi ollut kiva nähdä Näin laihdutamme-osastoa, mutta se jäi tyhjäksi. Paprika-pikkelssiä taisin kokeilla, sillä juuri muita kasvisjuttuja ei minun valikoimaani ehtinyt kertyä. Leipää leivoin, mutta vain niistä jauhoista joita sai lähikaupasta. En viitsinyt lähteä ”Terveyskauppaan” etsimään monenmoisia kokojyväjauhoja ja hiutaleita.

Meillä on viime vuosina ollut kaasugrilli kovassa käytössä ja sillä tehdään ruokaa kesällä ja välillä talvellakin. Tänä kesänä olen katsonut muutaman grillausohjelman töllöttimestä, mutta en ole niistä ole isosti intoa itselleni saanut. Kokkien ja apulaisten keskinäinen lystinpito vie niin paljon ohjelma-aikaa, että siinä kouhotuksessa eivät ehdi edes sitä ruokaa valmistaa. Onhan se tietysti kiva, jos heillä on hauskaa, mutta minusta ohjelma ei silloin palvele katsojia.

Leipoa olen aina tykännyt, kuten myös isoveljeni sen yhden kerran hiihtolomalla puoli vuosisataa sitten. Hän oli kotitaloustunnilla oppinut tekemään kääretorttua ja äiti antoi luvan leipoa iltakahville tortun. Ehtona oli tietysti, ettei saa tapella ja huolellinen pitää olla, kun kerran saimme omin päin hommailla.

Kävimme lähikaupasta hakemassa tarvittavan määrän jauhoja ja sokeria, jotka ystävällinen myyjä punnitsi valmiiksi pusseihin, koska meillä ei ollut talousvaakaa eikä ohjeessa puhuttu desilitroista mitään. Vuorotellen vatkasimme munia ja sokeria käsivispilällä eikä mikään ollut hankalaa. Jotain jäi myös levitettäväksi uunipannulle sillä pitihän sitä taikinaa maistaa välillä. Jonkinlainen kääretorttu saatiin aikaiseksi ja laitoimme sen jääkaappiin odottamaan äitiä ja iltakahvia. Odottaminen oli meille ylivoimainen ponnistus ja jääkaapin ovi oli tiuhaan auki. Kun äiti kattoi kahvin pöytään, oli tortusta jäljellä parin sentin siivu. Siitä tuli vähän sanomista eikä veljeni sen jälkeen leiponut.

Äidin kanssa otimme ohjeita keittokirjasta, joka oli painettu 1940-luvulla. Minä ihmettelin mikä on hirvensarvisuola ja mikä on kohtuullinen lämpötila, kun tarkkoja asteita ei kerrottu. Silti äidin leipomat viinerit olivat herkkua ja kaalilaatikko aivan ihanaa.

Nyt on helppoa katsoa reseptejä netistä ja tutkailla ruoka- ja leivontablogeja. Suuri kunnioitukseni heille, jotka jaksavat kehitellä, kokeilla ja koristella. Minusta ei siihen ole, mutta ei tarvitsekaan. Minulle riittää, kun keräilen omat lempiruokani ja leivonnaiseni ohjeineen ja rakentelen niistä täydennystä Mestarikokki-laatikkooni. Sieltä saa tulevaisuudessa kotipalvelu katsoa millaista ruokaa minulle pitää tehdä. Siellä on nimetkin suomenkielellä.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Kategoriat