Tässä vaiheessa joulukuuta on meidän keittiössä hönkä päällä. Neljäs iso piparitaikina on maistettu, paistettu, osa myöty, osa syöty ja loput laitettu piiloon. Ensimmäisellä kerralla oli kaverina 3-vuotias mestarileipuri, joka oli oppinut kaulimen käytön 2-vuotiaana. Kun taikinaa oli tarpeeksi maisteltu, sujui lumiukkojen muotittaminen reippaaseen tahtiin. Ensi yksi Albi ja sille monta kaveria. Albi Lumiukko on meidän molempien suosikkihahmo telkkarissa.

Joulupiparkakut ovat meikäläisen heikkous. Yli 50 vuotta sitten olin jouluapulaisena maitokaupassa ja tehtäväni oli kantaa asiakkaiden kauppakasseja heidän koteihinsa. Muutaman päivän hommasta sain palkaksi 5 markkaa ja pussillisen rikki menneitä piparkakkuja. Se oli paras palkka, jota 13-vuotias arvosti!
Halusin leipoa pipareita myös itse, mutta taikinan tekeminen jäi jotenkin puolitiehen, koska se takertui pöytään, käsiin ja ihan joka paikkaan. Se oli sen verran kova koettelemus, että homma jäi vuosikymmeneksi hautumaan. Sitten sain eräältä sukulaiselta uuden reseptin ja sillä olen taikonut ihanuuksia nyt 40 vuotta. Enkä aio lopettaa ikinä. Koristelu ei ole minun juttuni, mutta tänä vuonna kokeilin sitäkin. Sen opin, että kiireen kanssa ei kannata aloittaa.

Joulutortut ovat oma lukunsa. Jostain syystä minä en pidä lehteilevistä tortuista, joiden ensimmäisestä haukkauksesta osa putoaa rinnuksille ja loput lattialle koiran tai imurin siivottavaksi. Teen itse rahkavoitaikinan ja piparkakkumuotilla syntyy joulukahville ihan kelvollisia torttuja.
Jokunen vuosi sitten näin televisiossa mainoksen uudesta, tuiki tärkeästä keittiövempaimesta, joka hersytti silloin päivän parhaat naurut. Mainoksessa rouva asensi kattilan päälle jonkinlaisen propellin, joka hämmensi puurokattilan pohjia. En ollut aikaisemmin hoksannut, että puuroja ja keittoja pitää koko keittämisen ajan hämmentää. Olinko tehnyt puoli vuosisataa ruokaa väärin, kun annoin vain miedolla lämmöllä ihan itsekseen kypsyä ja vain silloin tällöin kauhalla pyöräytin. Ehkä nykykattilat kaipaavat jatkuvaa sekoittajaa - minulla on vain näitä "vanhassa vara parempi" -kippoja. Voihan se tietysti olla, että ruokatarvikkeille on tehty joku stressitesti. Jospa ainekset ovat jo niin teollisesti prosessoituja, että tarvitsevat kattilaankin jonkun ulkopuolisen tukea selviytyäkseen syötävään muotoon.
Vikkelästi annoin tiedoksi joulupukille ja muille lahjavastaaville, että en tarvitse tuota uutta keksintöä. Haluan kynsin hampain pitää kiinni oikeudestani polttaa maitopohjainen eväs kattilanpohjaan vaikka jouluna. Keittiöstä katoaa kaikki jännitys, jos olen varma, ettei niin käy. Mitä minä juttelen puurojonossa oleville, jos pitää jättää pois ainaiset anteeksipyynnöt; "Elä kovin pohjilta puuroa kaiva, kun tarttui vähän kiinni. Sorry, että puurossa on niitä ruskeita riekaleita - se taas tarrasi keitos kattilanpohjaan - kuten aina."
No, pakko myöntää, että sain joululahjaksi hyvän puurokattilan. Onneksi nykyään kilometrin mittaisesta maitokaapista löytyy myös maitoa, jota on helppo keittää, mutta vaikea polttaa. Joulupuuron keittäminen on nykyään yhtä juhlaa.

Tiedän, että on äitejä, jotka tekevät ruokaa vaikka meille kaikille. Minusta on kuitenkin kivaa valmistaa joululaatikot itse. Hyvä tunnelma syntyy, kun pesen, kuorin, pilkon ja keitän juureksia. Soseutus käy näppärästi melkein 40 vuotta vanhalla yleiskoneella, joka painaa lähes 10 kiloa. Se on vanha ja luotettava ystäväni keittiöhommissa, eikä uupumisen merkkejä näy. Muistan vieläkin kuin eilisen päivän, kun ajelutin uuden koneen polkupyörän tarakalla kotiin. Ruokakaupassa oli hyvä esittelijä ja pienen lapsen äitihän tarvitsi ehdottomasti tuollaisen koneen. Kotona joku oli kyllä aivan toista mieltä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista

Kategoriat