Muutama vuosi sitten etsin itselleni uutta uraa. Minulla oli osa-aikainen työ, mutta siitä puuttui ammatillinen haaste ja työtuntejakin oli liian vähän. 50-vuotiaana olin opiskellut parikin ammattitutkintoa ja vankkaa työkokemusta oli runsain mitoin, silti sopivaa hommaa ei tuntunut löytyvän.

Päätin vaihtaa näkökulmaa ja mietin mikä on se työ, mitä en osaa tai en missään tapauksessa haluaisi tehdä. Työ, josta en edes pahimmassa painajaisessa haaveillut. Eipä kauan tarvinnut pohtia – puhelinmyyjä.

Kukapa ei olisi joskus kurkkuaan myöten täynnä väärään aikaan soittelevia, päälle puhuvia ja asiakkaan mielipiteen ohittavia puhelinmyyjiä. Minä ainakin olin, monesti. Usein loppasin luurin soittajan korvaan, kun en saanut suunvuoroa. Että osasivat olla ärsyttäviä! Joskus sentään tilasin lehden, jos puhelimessa sattui olemaan verkkaisempi myyntitykki ja tuotetuntemus luontevasti kohdallaan.

Halusin oppia jotain uutta ja ennen kokematonta. Ensin vähän arvelutti, koska puhelinmyyjiä etsivät yritykset korostivat työpaikkansa nuorekasta ja rentoa meininkiä, mutta en antanut sen häiritä. Olin silloin 59-vuotias, mutta ikä ei ollut minua ennenkään estänyt elämästä.

Heitin siis verkot vesille. Ensin puhuttelin lähimmät ihmiset, koska eräs heistä oli armeijan jälkeen tehnyt puhelinmyyntiä. Kuulin pelkkää hyvää. Sitten käväisin netin keskustelupalstoilla, jotka olivat pettymystä tulvillaan.  Sekös vasta intoa antoi! Ei se homma nyt noin kamalaa voi olla.

Itsesuojeluvaistoa oli iän mukana kertynyt sen verran, että otin etukäteen selvää telemarkkinointifirmoista, joita löytyi aika monta.  Soitin parhaat pisteet keränneen yrityksen rekryyn, ja pääsin työhaastatteluun. Pakko tunnustaa, että jännitti, kun sovittuna aikana painelin ovikelloa. Sisältä kuului hillitön nauru ja kätten taputus. Mihin minä oikein olin taas menossa? Nuorisotalolle?

Työhaastattelu oli selkeä ja suoraa puhetta, jota arvostin. Ei tämä voi olla huono duuni, ajattelin. Minulle kerrottiin, että luureissa työskenteli paljon nuoria, mutta myös keski-ikäisiä ja he pärjäsivät oikein hyvin. Ymmärsin, että kaikista hakijoista ei ole puhelinmyyjiksi ja minäkin sain nukkua yön yli ennen kuin päätös tuli. Hyvä asenteeni ja haluni oppia, oli avannut oven uuteen mahdollisuuteen – tehdä työtä yritysmyynnissä. Jess! !  Mitähän tuttavani tuumaisivat?

Muutaman päivän perusteellisen koulutuksen jälkeen soitin ensimmäisen puheluni enkä muista siitä mitään. Minua yli 30 vuotta nuorempi esimieheni opasti vieressä, ja jossain vaiheessa kehotin häntä painumaan muualle. Meillä puhuttiin asiat suoraan, ettei tarvinnut rivien välistä arvailla. Minuakin sai puhutella Mummoksi, mutta ei nimitellä vanhaksi.

Parin työpäivän jälkeen olin aivan täpinöissäni. Ensimmäisen kaupan tehtyäni nostin kädet ilmaan, huusin JI-HAA ja heitin ylävitosia koko osaston kanssa. Vanhat konkarit tsemppasivat ja opastivat meitä uusia untuvikkoja. Jokaisen myyjän onnistumista tuuletettiin riemulla eikä kukaan kadehtinut ketään. Kotona ihmettelivät miksi seisoin aamulla takki päällä ja eväät repussa jo kymmenen minuuttia ennen bussin lähtöä. Minulla oli kiire päästä töihin voittamaan itseni.  Luja tahto, kärsivällisyys ja tiukka katse horisonttiin - siinäpä ne tärkeimmät onnistumisen avaimet, jotka olin jälleen löytänyt käyttööni.

Työkavereitten keskinäinen kannustus ja notkea meininki olivat aivan mahtavaa. En ole koskaan ollut mikään kielinero, mutta palaverien aikana hoksasin nauraa muiden mukana, kun taululla pyöri joku englanninkielinen juttu. Pojat kyllä välillä kysyivät, että ymmärtääkö Mummo. Jos en ymmärtänyt, kysyin. Työskentely itseäni yli puolet nuoremman porukan kanssa oli hauskaa ja nuorten musiikkimaku tuli tutuksi. Minäkin tykkäsin siitä – joskus.

Ainoa kulttuuriero oli kielenkäytössä. Jos minä olisin nuoruudessani puhunut kuten tämä nuoriso, olisin varmaan kuollut saippuan yliannostukseen äitini kuuratessa rumia sanoja suustani. Yhdessä palaverissa sanoin v-sanan ääneen ihan kokeillakseni. Ympärilläni päät kääntyivät ja lähes syvä hiljaisuus täytti huoneen. – Tuo kuulosti aivan oudolta sinun suustasi, tuumasi lähinnä istuva tyttö. Niinpä. En antanut asian vaivata, sillä minä sain olla oma itseni Aino-tossuineni ja nauraa katketakseni ihanien nuorten jutuille.  

Eteen tuli myös päiviä ettei oman onnistumisen ylävitosia ollut jaossa. Itselleni asettamani tavoite oli realistinen, olin hyvällä tuulella ja virkeä, mutta kauppoja ei vain syntynyt. Piristin itseäni paloauton värisillä kynsillä, ja siitä tuli tavaramerkkini, kun halusin hyvän kauppapäivän. No, aina sekään ei auttanut. Talon tapoihin kuului, että apua sai pyytää ja sitä annettiin heti vaikka viisi kertaa päivässä. Pienen juttutuokion jälkeen Mummo oli taas liekeissä. Olen vieläkin kiitollinen vastuumyyjille, jotka eivät antaneet minun jarrutella. Matalat päivät eivät latistaneet tunnelmaa sillä uskoin ja tiesin hyvien päivien olevan nurkan takana. Ja sieltähän niitä pölähteli.

Työn luonteeseen kuului pitää hyvää huolta itsestä ja kavereista. Riittävä yöuni, päivittäinen liikunta ja oikea ruokailu pitivät virkeänä. Työpäivää ei koskaan pilattu vatkaamalla negatiivisia asioita vaan kaikesta etsittiin hyvää. Kun itsellä oli huono fiilis, se piti purkaa muualla eikä karistaa työkavereitten niskaan. Tai jos kaverin ilme alkoi päivän aikana hyytyä, se oikaistiin porukalla. Se onnistui, kun kaikki olivat siihen sitoutuneet. Usein ihmettelin miten juuri tähän työpaikkaan oli valikoitunut näin upea porukka.

Tunsin työssäni ammattiylpeyttä, koska tein hommat niin hyvin kuin osasin. Ja joka päivä opin jotain uutta. Kärsivällisyys, luontevan ilon kuuluminen äänessä ja kohtelias päättäväisyys ovat asioita, joita tarvitaan aina. Myös tavoitteen asettaminen, eteneminen ja sen saavuttaminen työtä tekemällä ovat tärkeitä missä tahansa hommassa ja myös elämässä yleensä.

Tuo reipas puolitoista vuotta minun työhistoriassani oli paras kaikista. Hyvin usein ruuhkabussissa istuessani, mielessäni pyöri työpäivä, joka oli ollut täynnä riemua ja onnistumista. Naama oli niin leveässä hymyssä, että melkein nolotti. Sitten hoksasin, että muut matkustajat tuijottivat välillä minua ja sitten toisiaan, ymmärsin yskän. Yritin komentaa ilmettäni peruslukemille, mutta ei se totellut.

Väki on vaihtunut luureissa, mutta edelleen siellä on vanhoja tuttuja. Minusta tuntuu oikein mukavalta, kun monen entisen työkaverin kanssa olemme edelleen yhteyksissä Facebookissa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Olen luova hullu, hypännyt aina suoraa päätä suohon ja katsonut yltävätkö sieraimet pinnalle. Lapseni väittävät, että olen viime aikoina jäykistynyt ja kaivautunut omaan poterooni. Mutta minähän olen vanha. Näin kai voi sanoa ihmisestä, jolla on elämää enemmän takana kuin edessä. Nyt koen olevani parhaassa iässä tutkimaan maailman ihmeitä, miettimään menneitä ja kokeilemaan varpaalla, kuinka paljon mätäs hyllyy.

Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen