Olin perheen kuopus ja sain periä isommilta veljiltäni villapaidat, päällystakit, monot ja potkulaudan. Hataran muistitiedon mukaan setäni oli nikkaroinut tuon puupyöräisen, punaiseksi maalatun kulkupelin. Samaa designiä oli puiset nukenrattaani; puupyörät ja punainen väri. Vähän kadehdin pihan poikia, joilla oli kumipyöräinen ja metallirunkoinen potkulauta. Toisaalta minun laudassani oli parempi ergonomia, sillä ohjaus ei ollut pystysuora vaan sopivasti potkijan suuntaan kallellaan. Potkulaudalla viiletin ympäri korttelia ja pihaa, yhdestä portista ulos ja toisesta sisään.

Oikean polkupyörän olisin saanut 7-vuotiaana, mutta ajamaan opettelu pelotti. Kun oli 12-vuotias, pelko oli sen verran haalistunut, että äiti osti minulle osamaksulla sinisen polkupyörän. Vanhin veljeni uhrautui opettajakseni. Hän piti tarakasta kiinni, että pääsin vauhtiin. Hyvin meni, kunnes veli huusi, että hienosti osaat. Polvet olivat verillä ja hävetti hirvittävästi, kun nostin pyörän ajoasentoon ja talutin sen kotiin.

Serkkuni houkutteli koulun pihalle harjoittelemaan. Oli kesä eikä isolla pihalla ketään muita, joten innostuin asiasta. Tein monta onnistunutta harjoituskierrosta, kunnes lopulta päädyin koulun kiviseinään. Olisi pitänyt jarruttaa ja kääntää yhtä aikaa eikä huudella samaan aikaan serkun kanssa innostuneita kommentteja. Pyörän etuhaarukka meni tuhannen mutkille, joita veli yritti oikoa. Fiksuna tyttönä yritin kysyä, että eikös tämä mene vakuutuksen piikkiin. Ihmettelin tosissani, miksi velipoika ratkesi nauruun. En minä edes ymmärtänyt mitä sellainen ”vakuutuksen piikkiin” tarkoitti, mutta olin kuullut aikuisten puhuvan. Tätä tarinaa on kerrottu kaikille tutuille tuhannet kerrat.

Äiti tuumasi, että taitaa olla turvallisempaa laittaa pyörä kellariin, kuin päästää minut liikenteeseen. Ehkä olisin kaivannut vain enemmän kannustusta. Pyörä oli muutaman vuoden kellarissa tai veljeni käytössä. Kun olin 27-vuotias ja pienten lasten äiti, halusin opetella ajamaan oikeasti. Sininen pyörä matkasi luokseni junalla 500 km ja kohtaaminen oli nostalginen.

Iltaisin, kun tiesin kaikkien lähitienoon ihmisten olevan jo sisätiloissa, lähdin ajamaan. Voi sitä tunnetta, kun tasapaino pysyi ja opin seuraamaan ympäristöä ja liikennettä ilman kaatumisen pelkoa. Pyöräily helpotti elämääni, sillä minulla ei vielä silloin ollut ajokorttia.

Viisi vuotta sitten innostuin jopa ajamaan työmatkat pyörällä vaikka kuntoluokkani oli pakkasen puolella. Matkaa oli yhteen suuntaan 15 km ja ensimmäisellä kerralla uskoin kuolevani loivaan ylämäkeen. Sitkeästi poljin ja päätin, että tästä mennään vielä joskus heittämällä yli. Muutaman päivän kuluttua ohittelin mäessä hitaampia. Hyvä etten kannustanut heitä ”jaksaa, jaksaa” – huudolla. Olin loistavassa vireessä ja kunnon kohoamista edesauttoi vastatuuli sekä mennessä että tullessa. Aamulla vain katsoin säätiedotuksesta tuulen nopeuden. Jos oli 3 m/sek. se oli ok, mutta 6 m/sek. vaati jo vähän asennetta.

Toissakesäinen mukkelis makkelis kotiportilla jäädytti pyöräilyni tykkänään. Ilmoitin lähipiirille, että seuraava kulkuneuvo on kolmipyöräinen, tavarakorilla varustettu polkupyörä. Vanha Kaunotar menee myyntiin, kun ensin teen surutyön.

Olin joskus antanut vinkin, että Museokortti voisi olla meikäläiselle tervetullut lahja. Haluaisin käydä mahdollisimman monessa museossa, kun historia kiinnostaa. Se tekisi hyvää myös ikääntyvän aivoille.

No, äitienpäivänä lapseni piti puhetta: ” Ei me sitä Museokorttia kuitenkaan. Voisi käydä niin, etteivät päästä sinua sieltä ulos, kun kuulemma keräilevät kaikkea vanhaa.”

Pihassa odotti uusi kaksipyöräinen "potkulauta", virallisesti Kickbike City, etukorilla varustettu ja väriltään pinkki. Kyllä minua nauratti. Lapset eivät olleet vielä valmiita katsomaan äitiään polkemassa kolmirattaista. Tästä ei ainakaan putoa korkealta.

”Pinkki” on aivan loistava kulkupeli. En ole kaatunut, jalanvaihto sujuu lennosta pienen harjoittelun jälkeen, enkä ole vielä päätynyt kertaakaan ojaan. Ensimmäisellä kerralla tasapaino oli aluksi vähän huteraa ja pyörätie oli käytössäni koko leveydeltä. Vielä kun opin, ettei ohjaustankoa tarvitse puristaa rystyset valkoisena.

Varokoot koko kylä ja nuorempi potkuautaporukka. Mummo tulee eikä ole varmaa muistanko kumman käden kahva jarruttaa etu- tai takapyörää. Eiköhän sekin ajan myötä mieleen iskostu. Voin suositella muillekin.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista

Kategoriat