Kirjoitukset avainsanalla hapanjuurileivonta

Vuonna 1967 kansalaiskoulun kotitaloustunneilla sai joskus oppia muutakin kuin tillilihaa ja silakanperkuuta. Minä olin tykästynyt leipomiseen, ja ilahduin kovasti Runebergintortuista. Meitä oli ryhmässä aina neljä tyttöä ja tehtävät jaettiin. Olisin mielelläni jauhanut korppujauhoja, murskannut piparkakkuja tai vatkannut munia, mutta minun osalleni tuli metallisten torttuvuokien voiteleminen eikä se ollut yhtään kivaa. Homma kuitenkin hoitui hyvin eikä yhtäkään leivonnaista tarvinnut torvesta kaivella vaan humpsahtivat sievästi ulos.

Reseptin kirjoitin huolella vihkooni, että osaisin leipoa herkkuja myös kotona. Äidin kanssa käytiin ostamassa metallivuokia, että mestarileipuri pääsi toteuttamaan itseään. Ei niitä leipojaisia kovin usein ollut, sillä inhosin vuokien voitelua aina vain enemmän. Väliin mahtui monta juhlapäivää ilman torttuja kunnes olin unohtanut leipomisen vaivalloisen osuuden. Reseptivihkosta näkyy, että olen tehnyt niitä joskus myös isomman määrän ja päättelen välissä olleen ainakin 10 vuotta edellisestä kerrasta.

  

Minä pidän Runebergintortuista, kun niitä harvoin syön. Vuosien saatossa olen ymmärtänyt, että tuon herkun voi paistaa myös paperisessa muffinsivuokassa.

Kerran runebergiläinen mielihalu iski keskellä pyhäpäivää, sellaiseen aikaan, kun kaupat olivat sunnuntaisin kiinni. Kaapista ei löytynyt tarpeeksi korppu- eikä mantelijauhoa, piparkakkuja ei ollut, fariinisokeri oli jämähtänyt kivikovaksi, joku oli syönyt vadelmahillot eikä leipuri jaksanut odottaa voin muuttumista huoneenlämpöiseksi. Ja punssit oli tietysti juotettu jouluiseen hedelmäkakkuun. Joulupipareiden koristelusta oli sentään jäänyt puoli tuubia pursotettavaa kuorrutetta.

Paniikkia en alkanut lietsomaan vaan päätin tehdä kuin Fredrika Runeberg eli otetaan mitä on ja tehdään taikina. Tarjolla oli ruokaöljyä, sokeria, suolaa, itse tehtyä omenasosetta ja – mehua. Vähät korppu- ja mantelijauhot koputtelin purkkien pohjilta vehnäjauhojen sekaan ja jostain löytyi kardemummaa ja leivinjauhetta. Ainekset kulhoon ja reipas sekoitus, mutta ei vaivausta. Taikinan lusikoin paperisiin leivosvuokiin ja sitten paistumaan. Onneksi älysin laittaa uunin etukäteen lämpenemään 175 asteeseen. Myöhemmin ymmärsin, että olisi voinut olla 200.

Uunista tulleita leivonnaisia voidaan kutsua vaikka Jalosbergin tortuiksi. Varsinkin, kun hoksasin, että kananmunat jäivät taikinasta tykkänään.

Päiväkahvilla tuomarineuvosto antoi palautetta: paistopinta oli hiukan aneeminen, mutta maku ihan kelvollinen. Tortun rakenne oli sen verran outo, ettei siitä saanut lusikalla lohkaistua kaunista palaa. Mantelia, vaikka rouheena, olisi kyllä saanut olla enemmän, että olisi ollut purutuntumaa. Koristelussa sen sijaan näkyi leipurin rohkeus olla konstailematon ja käden hento värinä antoi luonnetta ja tekstuuria sokerikuorrutukselle.

Erityistä kiitosta sai tuotteen koko, sillä sen sai keveästi heittää kerralla suuhun – ja toisen perään. Hienoa, että jaksoit leipoa. Oikein hyvä yritys, kiitos ja nam.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen tutustunut hapanjuurileivonnan syvälliseen olemukseen. Leivät jo onnistuvat kohtuullisesti, mutta pullataikinan kanssa on vielä opiskeltavaa. Olen varma, että jonain päivänä upotan Jalosbergin torttuihin myös hapanjuurta – passaahan se pannariinkin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla on aina ollut ystävällinen suhde leipään. Varhaisin muistikuvani on kapea, veneen mallinen reikäleivän siivu, jonka äiti aina voiteli ruokalautaseni viereen. Olisinkohan ollut 5-vuotias, kun ilmoitin olevani jo sen verran vanha, että haluan kolmion muotoisen leivänpalan eikä mitään vauvasiivuja. Äitiä nauratti.

1960-luvulla kotikorttelissani oli maitokauppa, jonka kautta tulin koulusta kotiin. Tiesin, että kauppaan oli tullut leipomon päiväkuorma, ja kävin ostamassa puolikkaan paksua hapanleipää – aina silloin, kun kukkarossa sattui olemaan 23 penniä silloista rahaa. Kiireesti juoksin kotiin, voitelin lämpimän, halkaistun leivän puolikkaan, otin lasillisen kylmää maitoa, kirjan ja istahdin kiikkutuoliin välipalalle. Minusta se oli aina päivän parhaita hetkiä.

Tampereen tunnetuin leipä oli – taitaa olla vieläkin - ohrarievä. Sitä kävimme äidin kanssa ostamassa kauppahallista lauantaisin. Kun tätini muutti toiseen kaupunkiin, hän teki äitini kanssa sopimuksen, että hän lähettää joka perjantai Tampereelta linja-autolla tietyn leipomon rieväpaketin tädilleni. Se helpotti koti-ikävää, jos sellaista nyt olikaan. 

Äitikin leipoi rievää vaihtelevalla innostuksella ja me lapset tietysti kannustimme toimintaan. Se ilo loppui meidän kahden murrosikäisen väliseen otteluun eräänä iltana klo 22.00. En unohda sitä koskaan. Äiti oli jo mennyt nukkumaan, kun me kaksi nälkäistä hoksasimme, että keittiön pöydällä oli vajaa puolikas ohrarievää. En tiedä miten se homma niin äityikin, mutta kiistelimme isoon ääneen kantapalasta. Äiti kuunteli aikansa, tuli keittiöön eikä meistä kumpikaan saanut sitä kantapalaa. Vankkumattomalla äänenpainolla meille kerrottiin, että tästä hetkestä lähtien tässä huushollissa ei rievää leivota, kun tuollainen tappelu syntyy. Eikä leivottu.

Minä tykkään leipoa leipää, kakkuja, pullaa, sämpylöitä ja ties mitä on tullut tehtyä. Muutama vuosi sitten ajelin erään leipomon konsulenttina ympäri maakunnan marketteja esittelemässä tuotteita. Se oli kivaa hommaa vaikka karppaus oli aallon harjalla ja leivän menekki sen mukaista. Joulun alla tarjoilin maustettua joululeipää, tummaa ja vaaleata. Aikuiset maistelivat ja vakuuttelivat, että lapset eivät siitä pidä. Väärin vakuuteltu. Kun lapset saivat maistaa, he tykästyivät kovasti ja halusivat, että leipää ostetaan kotiin. Siinä kohtaa mietin, että lapsillekin pitää antaa mahdollisuus myös leivän makujen maailmaan.

Olen asunut leivinuunin kanssa samassa taloudessa yli 20 vuotta ja vieläkin teitittelemme toisiamme. Lähempää tuttavuutta olen kyllä yrittänyt varsinkin kylminä talvipäivinä sillä paistaminen on taitolaji, jonka haluan vielä oppia.  Joskus sämpylät muistuttivat kumipalloja, mutta silloin oli vika taikinassa. Kerran leivät paistuivat niin koviksi, että niillä olisi voinut piikata kylpyhuoneesta laatat irti. Ilokseni on ollut myös onnistuneita paistoja ja silloin olen todennut, että keskittyminen aiheeseen on ollut riittävä. 

Nykyään luen leipäpussien tuoteselosteet tarkoin. Aika usein taikinaan on lisätty perunahiutaleita, mallastettua jotain, lisätty vehnägluteenia ja ties mitä, joka saa vatsani turpoamaan. Toki on ihan pelkkää ruistakin, mutta maku on aina melkein sama – tai sitten minulla on jotain vikaa makuaistissa. 

Päätin virittää vanhat aivoni oppimaan jotain uutta. Olin lukenut hapanjuurileivonnasta sen verran, että päätin ottaa sen haltuun. Hankin Eliisa Kuuselan kirjan Leipävallankumous ja liityin Hapanjuurileipurien Facebook ryhmään. Hienoa on se, ettei koko aihe avaudu heti vaan pitää oikeasti leipoa, kokeilla, onnistua ja oppia tekemään hyvää leipää. Parasta on, että saa myös epäonnistua ja ryhmässä kertoa omat mokat, joihin aina joku vastaa, valaa rohkeutta ja antaa korjausehdotuksen. Siitä minä tykkään.

Ja kannustusta jaetaan myös lähipiiristä. Kun nostan pöydälle vaa´an, jauhopussit ja vesikannun, mies ymmärtää olla hiljaa ja siirtyä toiseen huoneeseen. Jos otteeni herpaantuu hapanjuuria ruokkiessa, joutuu hyvää leipää odottamaan kauemmin kuin ohjeessa sanotaan.


Hilpeys heräsi, kun laitoin ensimmäisen vehnäjuuren lämmittelemään 30 vuotta sitten Rovaniemeltä ostamaani pipoon. Kylkiäiseksi annoin lämpimällä vedellä täytetyn taskumatin. No, jossain vaiheessa vehnälle tuli yksinäistä ja laitoin alulle ruisjuuren ja kaveruksille löytyi hyvä kimppakämppä styroxlaatikosta.

Varastosta etsittiin puista leivonta-alustaa, joka oli hankittu vuosia sitten. Sitä ei löytynyt mistään, lienenkö myynyt sen tai sitten se on tulipalon nielemä. Eipä hätää. Kun minä aloin taikinoimaan, mies lähti rautakauppaan ostamaan vaneria ja teki minulle uuden alusta – reunojen kanssa. Ai, että minä olen iloinen.


 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

ikavirike@gmail.com

Kategoriat