Ikä tuo tullessaan harmituksen aiheita ja yksi niistä on käsien tärinä. Päivittäisiä toimintoja saattaa haitata esim. Parkinson, Ms-tauti tai joku muu neurologinen sairaus, joka aiheuttaa käsien vapinaa liikkeen aikana. Silloin on syöminen ja juominen hankalaa. Eikä aina tarvita edes sairautta, kun aikuiseltakin ruoka tippuu ryntäille ja pöydän alta saa lakaista leivänmuruja ja kurkun siivuja.

Silloin tällöin on päiviä, kun minunkin puseroni rinnuksilla on jogurttia ja jotain muuta evästä. Kyllä se hävettää, mutta minkä sille mahtaa. En halua vahtia jokaista lusikallista erikseen, että meneekö kaikki suuhun vai syliin. Haluan nauttia ruokahetkestä olinpa sitten yksin tai porukassa.  Enkä halua kurtata kaulukseni alle ruokaliinaa, eikä syliin kauniisti avattu serviettikään säästä puseroani.

Lapsen suusta se totuus taas kerran tupsahti.  ”Miski teillä ei ole ruokalappua?” Näin kyseli parivuotias nuorimies ruokapöydässä, kauhoessaan kaulassaan olevasta kaukalosta lusikasta karannutta porkkanan palaa. Pöydän ympärillä oli mummun ja papan lisäksi nuoria aikuisia. Mummun mielestä kysymys oli varsin aiheellinen. Eihän se ruokalappu ole pienten yksinoikeus.

Vanhusten hoivakodeissa käytetään paljon paperisia ruokalappuja, jotka menevät käytön jälkeen roskiin. Se on helppoa ja säästää hoitajien aikaa, mutta maksaa sekin. Kankaisia ei kuulemma suosita, kun ovat heti sotkuisen näköisiä ja ne pitää pestä. Kuka estää hankkimasta ruokailuessuja vaikka jokaiselle päivälle omansa? Ne voi laittaa pesukoneeseen muun pyykin mukana eli siinä ei tule ylimääräistä vaivaa.

Eikä kannata ajatella, että omissa maailmoissaan elävä vanhus ei ymmärrä mikä lappu vaatteita suojaa. Kyllä ymmärtää. Vuosia sitten ompelin erään hoivakodin kaikille asukkaille ruokailuessut iloisen värisistä kankaista. Hymyä löytyi, kädet silittivät kauniita kuoseja ja ruoka maistui.

Sen verran olen ollut hoivakodeissa töissä, että toivon itse selviytyväni kotona hamaan hautaan saakka. Olen kuvitellut erilaisia eteeni tulevia arkisia tilanteita, ja ruokailu on yksi niistä. Minulle on ihan turha tarjota ruokaa, jonka nimeä ei kukaan tiedä suomeksi – eikä sitä mistä se on valmistettu. Haluan myös syödä oikealta lautaselta vaikka se olisikin ruokapalvelun kuljettamaa ja mikrossa lämmitettävää ruokaa. Jos satun olemaan hidas syöjä, hankin itselleni lämpölautasen. Toivottavasti niitä on saatavana muitakin kuin lasten malleja.

Ja ruokailuessun haluan ihan varmasti. En mitään paperista lappua tai jäykkää muovipanssaria, sillä minä olen aikuinen ja haluan säilyttää omanarvontuntoni ja edes jonkun asian, josta voin ihan itse päättää. Elämän viimeisinä vuosina saattaa olla, että joku muu hoitaa tärkeimmät asiani.

Kutistuvien vaatteiden komerosta olen poiminut lempipuseroni, sopivan värisen pöytäliinan ja vanhat puuvillaverhot. Niistä olen ommellut itselleni useamman essun, jonka helmassa on tasku keräämässä murut ja muusit. Nurjalla puolella on muovitettua froteeta, ettei koko kostyymi kastu, jos vaikka juoma läikkyy. Miehille voi ommella samanlaisia juttuja vanhoista kauluspaidoista. Se ei syö itsetuntoa niin paljon kuin paperinen kertakäyttöviritys.

Ruokailuessuista voi tehdä vaikka kuinka hienoja, arkisia, juhlavia, iloisia, humoristisia. Jokaiselle omanlaisensa. Käytännöllinen idea käsityöihmisille ihanien villasukkien lisäksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista

Kategoriat