Lastenhuoneen verhot lennätettiin auki ja kolme pellavapäätä silmäili uteliaana ulos.Vanhin lapsista hoksasi, että tonttu oli varmaan hakenut joulupukin kirjeen ikkunalaudalta, koska hangessa näkyi saappaan jäljet.Varmemmaksi vakuudeksi väki kipaisi ulos tarkistamaan, ettei vain tuuli ollut lennättänyt kirjettä pensaikkoon. Siihen kiireeseen ei ulkovaatteita ehtinyt pukemaan, joten nuorin porukasta tavoitettiin hangesta paljain jaloin, unipuku päällä.

Lumessa olevat jäljet olivat yhtä isot kuin isin saappaissa. Tämä toteamus oli niin vakava, että se piti heti tarkistaa. Nyt oli kyseessä koko joulupukin arvovalta eikä epäilyksille saanut jättää sijaa. Vanhin lapsista raahasi isän nelivitosen kinokseen ja jälki oli samanlainen kuin kirjeen noutajalla.

Siinä sitä riitti äidillä selittämistä koko joulupukkitarinan verran. Kuumalla kaakaolla lämmitetty jälkikasvu väitteli asiasta kiivaasti. Pieneen ymmärrykseen ei tuntunut mahtuvan oliko joulupukki satua, mutta Jeesuksen syntymä ei.

Kun lahjojen saanti oli varmistettu, sovittiin, ettei tänä jouluna haluta ”valepukkia” vaan joululahjat laitetaan kuusen alle odottamaan iloista jakamista.

- Voidaan kai me kuitenkin alkaa Jeesusta ja Mariaa, touhusi pyhäkoululainen ja järjesteli jakkaroita adventtitähdellä valaistun ikkunan eteen.

Possut jonoon

Lasten mielestä jouluherkkujen leipominen oli hauskaa hommaa. Kukaan ei vain halunnut ymmärtää miksi piparitaikinaa pitää piilotella eikä edes maistaa saanut. Ja kannattiko sitä edes paistaa, koska se muutenkin oli niin hyvää.

Pöydän ympärillä oli pieniä pestyjä käsiä odottamassa omaa osuuttaan tarkoin varjellusta taikinasta. Pienet kaulimet piirsivät ilmaa, kun penkillä kävi olo ahtaaksi. Metallinen possumuotti vaihtoi mallia, kun kaksi leipuria ehätti tarttumaan siihen yhtä aikaa eikä kumpikaan halunnut olla toinen.

Kuopus, jonka vähäinen ikä ei riittänyt oman kaulimen käyttöön, keksi omat konstinsa saadakseen tarpeelliset maistiaiset. Äidin silmän välttäessä hän kiipesi penkille, katsoi vetoavasti isoja siskoja silmiin, avasi suunsa ammolleen ja kerjäsi.

Äidin tekemät pullaukot olivat toivelistalla myös jouluna. Jokainen sai omansa, mutta niiden piti olla juuri samankokoisia. Jos yksikään ukko ilkesi pullistella isommaksi kuin muut, niin johan olivat pienet sormet nipistelleet poskesta palan pois. Eikä kukaan tietenkään nähnyt kuka sen oli tehnyt. Eikä kukaan nähnyt sitäkään, minne äiti leipomukset vei päiväunien aikaan. Johonkin ne vain hävisivät ja ilmestyivät taas jouluna kahvipöytään.

Enkelit esille

Vihdoin oli jouluaatto. Kuusi oli tuotu olohuoneeseen ja turvallisuuden vuoksi se oli tuettu narulla seinässä olevaan koukkuun. Kaikilla oli vielä muistissa toissavuotisen kuopuksen kohtaaminen kaatuvan kuusen kanssa. Että voi pienestä miehestä lähteä sellainen ääni!

Koristelaatikon sisältö oli levitetty pöydälle ja lapset kiikuttivat tonttuja, nauhoja ja palloja kuuseen. Isommat lapset olivat niin vikkeliä, etteivät malttaneet rutistella muovisiin palloihin kivoja kuoppia. Se oli siis kuopuksen homma näissä talkoissa.

Kaikki lahjat laitettiin joulukuusen alle odottamaan iltaa. Jännittyneet lapset katselivat kauniita paketteja silmät loistaen, ja ihan väkisin kädet ojentuivat kuusen alle. Kohta oli arvausleikki menossa ja lahjojen muodoista lapset päättelivät mitä sisällä on. Lukutaidottomat leikkijät riitelivät kuka saa isoimman paketin ja illan odotus purkautui yleiseen hulinaan.

 

Sitten löytyi koristelaatikosta enkelikello, Se pöydälle laitettava lautanen, jossa palavat kynttilät saavat enkelit lentämään ja kellot kilisemään.

- Nyt enkelit esille, joulu on tulossa, touhusi 4-vuotias miehenalku ja onki laatikosta steariinin kuorruttaman alustan.

- Kato, tällä on ropellit!

Kun koriste oli puhdistettu, äiti sytytti siihen kynttilät. Kaikki rasavillit istuivat autuaina pöydän ääressä kuunnellen kellojen helinää. Joulurauha laskeutui keittiöön. Jouluruokien tuoksu, koristeltu koti ja ulkona kevyt lumisade erehdyttivät ajattelemaan, että iltapäivä kääntyisi iltaan kaikessa rauhassa. Mutta vielä oli edessä muutama tunti odotusta ja lasten jännittyneitä huudahduksia:

- Älkää olko niin kauan siellä saunassa, me kuollaan nälkään, ellei pian saada sitä kinkkua ja sinappia.

- Miksi te aina vaan istutte siellä ruokapöydässä? Ei me enää jakseta odottaa näitä lahjoja. Miksi ei voitaisi jo jakaa näitä paketteja? Äiti, ethän vain enää keitä niitä kahveja ennen lahjoja? Me ei jakseta odottaa. Me ei jakseta!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista

Kategoriat