Kirjoitukset avainsanalla nappi

Minulla on kohtuullisen laaja nappivalikoima. Kaikista täysinpalvelleista vaatteista olen niitä irrotellut ja lajitellut laatikkoon äidinperintöjen kavereiksi. Äitini antoi minulle oman valikoimansa kymmeniä vuosia sitten, kun ei enää itse niitä tarvinnut. Laatikossa oli iso kasa vetoketjuja, neppareita ja väreittäin lankaan pujoteltuja nappeja. Oli pieniä paidan nappeja, värikkäitä villatakin nappeja ja isoja päällystakin nappeja.

Yhdessä pujotelmassa oli neljää eri sorttia ja ajattelin, että nämä napit äiti oli halunnut säästää muistoiksi. Tuota lajitelmaa olen vaalinut minäkin ja ehkä teen niistä joskus taulun.

Pienet punaiset napit ovat olleet villatakissa, kun olin enkä parin vuoden ikäinen. Muistan, että se oli keltainen neule, jossa oli punaisia raitoja ja ehkä jotain kukkakuvioita. En tiedä oliko äiti sen minulle neulonut vai olinko saanut sen lahjaksi.

”Silmänappi” on väriltään hento keltainen tai vihreä – riippuu kuka värin kulloinkin määrittelee. Kun olin alle kouluikäinen, kummitätini ompeli minulle puolihameen keltaisesta kankaasta. Tänään tuota sävyä sanottaisiin maanläheiseksi. Nappeja siinä oli ritirimpsu vyötäröltä helmaan. En aluksi pitänyt nappien hopean värisistä ”silmistä”, mutta vaate oli niin mieluinen, että napitkin saivat armon. 1950-luvulla sai uusia vaatteita vain jouluna ja kesäksi, kun entisistä oli kasvettu ulos. Ylimääräinen yllätys oli lapselle silloin elämääkin suurempi asia.

Naapurissamme asui neiti Värälä, joka oli taitava ompelija. Hän taikoi minulle jouluksi äidin vanhan takin vuorikankaasta juhlamekon. Se oli väriltään tumman vihreä ja siinä oli valkoinen kaulus ja mansetit ja kapea kangasvyö. Koristeeksi ommeltiin kullan värinen kukkanappi ja olin siitä hyvin iloinen.

Neiti Värälä säilytti nuppineuloja kuluneessa, pyöreässä peltirasiassa. Siitä hän poimi kasan neuloja huuliensa väliin, kun alkoi merkata mekkoon korjattavia kohtia. Pientä tyttöä pelotti, mitä tapahtuisi, jos neiti Värälä olisi nielaissut neulansa. Jäisivätkö kurkkuun kuin kalanruoto vai soljuisivatko vatsaan kuin aamuinen kaurapuuro. Äiti ei osannut sanoa miten siinä kävisi, mutta tuumasi, ettei kokenut ompelijatar niele neuloja.

Pujotelman neljäs sortti oli pienet neliön muotoiset helmiäisnapit. Tänään napeista on jäljellä vain läpinäkyvä pohja ja muutama murunen, sillä kuori on 60 vuoden aikana kadonnut. Vuonna 1958 äidilläni oli sinikukallinen nailonleninki ja sen koristeena olivat nuo helmiäisnapit. Minusta mekko oli todella ihana. Itselläni oli samasta materiaalista tehty vaaleanpunainen rimpsumekko – ilman helmiäisnappeja.

Olen jatkanut nappihistoriaa liittämällä siihen kolme pyöreätä helmiäisnappia. Ne ovat olleet tyttäreni vanhojenpäivä mekossa. Hän ei halunnut tanssia ”kermakakkuna” vaan halusi ruskean loimusamettimekon. Kangasta metsästettiin ympäri Suomea ja lopulta oikea väri löytyi kuusamolaisesta kangaskaupasta. Tyttäreni ystävän äiti virkkasi mekkoon mansetit ja kauluksen ja minä ompelin napit. En enää muista mekon kohtaloa, mutta ainakin napit ja varmaan mansetitkin ovat vielä tallessa.

Yksi lapsistani tuumasi vuosia sitten, ettei ymmärrä heitä, jotka säästävät vanhoja nappeja. No, se ymmärrys löytyi, kun korjasin hänen työpukunsa aarrelaatikkoni löydöillä. Samaan hengenvetoon lupasin, että hän saa periä nappivarastoni, kun minusta aika jättää. Ei yhtään aikaisemmin, sillä vaikka en enää jaksaisi ommella enkä korjata mitään, haluan pitää sen lähellä. Värikkäitä ja erimuotoisia nappeja on kiva katsella, järjestellä ja muistella mitä mieleen juolahtaa. Ellei satu olemaan muuta tekemistä.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
1/1 | 

Kuulostaapa tutulta! Minulla on myös muutamakin rasiallinen nappeja, irrotettu täysin palvelleista vaatteista, kuten sinäkin olet tehnyt. Harvoin niille tulee tarvetta, mutta viimeksi tässä kuussa löysin tekoturkkiini hienon napin tippuneen tilalle. Se ei ollut samanlainen kuin vanha, mutta onneksi nappi takissa on ainut, muut ovat hakasia. Olen kyllä ajatellut, että enää en niitä kerää. Aikoinaan olivat lasten ja lastenlastenkin leikkivälineinä. En usko, että kenellekään silti perinnöksi kelpaavat. Olkoot kuitenkin niin kauan kuin minäkin olen. Hauskoja nappimuisteluita sinulle! Anja

http://www.etlehti.fi/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Kategoriat