Papalla oli vireillä aidan rakentaminen. Lapsenlapsi oli kaverina, kun puutavaraliikkeestä haettiin lautoja ja rautakaupasta nauloja ja maalia. Lautoja lastatessa oli pojalla mennyt tikku sormeen ja rautakaupassa hän kysyi onko 4-vuotiaille työhanskoja?  Tilannetajuinen myyjä siihen heti vastaamaan, että meillä on nimenomaan 4-vuotiaiden työhanskoja. Voi sitä riemua, kun poika sai omat – samanlaiset kuin papalla. Nyt pääsi tekemään oikeita töitä. 

Mummun verstaalta löytyi pienelle nikkarille oma työkalupakki, joka pitää sisällään suojalasit, hengityssuojan, rullamitan, sahan ja timpurin kynän. Valikoima kasvaa taitojen mukana. Sen verran on myös nauloja, palikoita ja maalia, että voi papan kanssa rakentaa mitä mielikuvitukseen juolahtaa.

Vanhat muistelevat usein miten vuosikymmenien takaisessa lapsuudessa ohjattiin heti työn ääreen, kun kynnelle kykeni. Aina hommat eivät olleet mieleen, mutta monesti oli pakko tarttua työhön, sillä aika ja elämä olivat erilaiset kuin nykyään. Silloin myös arvostettiin nuorta ihmistä, joka oli sekä osaava että ahkera.  Muistoissa on toki paljon onnellisia hetkiä, kun opastajana oli viisas ja rauhallinen aikuinen, joka ei väheksynyt lapsen haparoivaa yrittämistä vaan auttoi ja kannusti vaikeissa paikoissa. Parasta oli, kun tunsi olevansa arvokas vaikka olikin vasta lapsi.

Minä opin kotona laittamaan ruokaa ja ompelemaan. Äiti teki pitkiä työpäiviä ja ruokahuolto hoitui pienin askelin vaivihkaa oppimalla. Hyvin usein istuin hellan vieressä porrasjakkaralla katselemassa, kun äiti laittoi ruokaa ja samalla puhuin kaikki päivän kuulumiseni. Vuosia myöhemmin äiti kertoi, ettei aina jaksanut keskittyä puhetulvaani, mutta oli silti läsnä. Ja minä opin paistamaan silakoita ja tekemään pottumuusia.  

Ompelemiseen äitini paneutui kulloisenkin innostukseni vaatimalla tavalla. Hän ei koskaan sanonut, ettei jotain voi tehdä vaan kuunteli minua ja sitten etsittiin jostain kangasta ja polkaistiin perintö-Huqsvarna käyntiin. Tuloksena oli mekkoa, puseroa, kassia ja pöytäliinaa, jotka ujostelivat vajavaista ulkonäköään, mutta minulle ja äidilleni ne olivat riittävän onnistuneita. Minä olin onnellinen, kun sain tehdä itse. 

Pakko myöntää, että itselläni ei aina ole kärsivällisyys riittänyt lasten kanssa puuhailuun. Ruuhkavuosina työpäivät venyivät ja väsy yllätti liian usein. Siitä olen tyytyväinen, että ruokaa osasi jokainen tehdä, kun omilleen muuttivat. Osasivat, kun tuli nälkä ja äidille saattoi aina soittaa ja kysyä neuvoa lihapullien tekemisestä tai lättytaikinan aineksista. 

Nyt olen iloa täynnä, kun seuraan pienen pojan innostusta ”oikeisiin hommiin”. Ja samalla nostan hattua hänen vanhemmilleen, jotka antavat pojan osallistua. Isän mielestä työpöydän kasaaminen sujui ihan mallikkaasti, kun parivuotias oli mukana ojentamassa ruuveja ja tekemässä loppukiristyksiä. Se oli totta, sillä vaihtoehtona olisi voinut olla huutopotkuraivari, jos poikaa olisi hätistelty leikkimään toiseen huoneeseen vaikka mielenkiinto oli kohdistunut akkuporakoneeseen ja ruuvipussiin.

Lapsi voi olla mukana monenlaisissa töissä. Tärkeintä on perustella oikeilla sanoilla miksi esimerkiksi hiomakoneen liikuttelu on 3-vuotiaalle liian vaativa homma, mutta yhdessä äidin kanssa se voidaan tehdä. Samanlaisten suojavarusteiden pukeminen on osa työntekemisen riemua. Harmi vain ettei tähän lähtöön löytynyt oikeita haalareita. Poika totesi suojalasit ja hengityssuojan niin käteviksi, että ne pääsivät vuoden mittaan osallistumaan myös pihan haravoimiseen ja lumilinnan rakentamiseen.

On tärkeää, että lapsi saa vanhemmaltaan rohkaisua ja itsetunnon vahvistamista. Jokainen on hyvä jossakin ja aina voi opetella uusia asioita. Saman perheen lapsilla voi olla erilaisia kykyjä ja jokaisen taitojen esiin nostaminen luo itsevarmuutta eikä se ole toiselta pois. Muistot, jotka jäävät lapsen mieleen yhdessä tekemisestä, ovat mittaamattoman arvokkaita.    

Eräs isä totesi, että tuossa iässä on kaikki uutta ja innostavaa. Mennään 10 vuotta eteenpäin, niin saattaa olla toinen ääni kellossa. Jos pyydät esiteini-ikäistä pesemään autoa, niin saat neuvotella ensin työstä maksamasi palkan. Eihän se homma muuten mitään hauskaa ole.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Hae blogista