Kirjoitukset avainsanalla vastuuntunto

Olen aina pitänyt Aapelin kirjoittamasta kirjasta Aika hyvä ihmiseksi ja se on tullut luettua monta kertaa.  Pikku-Pietarin pihapiirin asukkaat olivat värikästä ja yritteliästä väkeä, jonka oli hankittava elantonsa konstilla millä hyvänsä. Siihen aikaan ei juuri sosiaaliturvaa tunnettu. Läkkisepällä oli pajansa ja torikauppiaalla kärrynsä ja kumpikin arvostivat ammattiaan. Aavistuksen verran parempaa yhteiskuntaluokkaa olivat valokuvaaja, kellomestari, kangaskauppias, parturi-neidit ja leskiämmä Vettenranta sekatavarakauppoineen. Luovaan yrittäjyyteen voi huoletta laskea pirtukauppias Kastikaisen sekä rouva Friskin, joka ansaitsi lähinnä öisin.

Yhteisössä oli myös lukematon määrä lapsia, jotka olivat talonmies Hakkaraisen suojeluksessa ainakin silloin, kun naapuripihan kakaroitten kanssa syntyi kärhämää. Hakkarainen puolusti omiaan vaikka tappelemalla verissä päin ammattiveljensä, Kuikan, kanssa. Siinä nujakassa unohtuivat hetkeksi yhdessä kestetyn kansalaissodan koettelemukset, sillä oman pihan mukuloita ei lauta-aidan takaa tultu kiusaamaan. Ei edes Kuikan pihasta.

Tämän päivän pakolaisiin voisi verrata tattariksi kutsuttua hallikauppiasta, jonka perheessä syötiin hevosenlihaa. Tämä tieto oli pihapiirissä vankalla pohjalla, vaikka kukaan ei ollut käynyt hänen kotonaan saati sitten perheen ruokapöydän ääressä. Tattari koettiin vähän pelottavaksi huonon suomen kielen taitonsa ja tummanpuhuvan olemuksensa vuoksi.

Minä olen elänyt lapsuuteni ensimmäiset yhdeksän vuotta samanlaisessa ympäristössä. Kolmen rakennuksen pihapiirissä asui 23 perhettä, joiden ammattijakauma liikkui tehdastyöläisen, kaupanmyyjän ja ompelijan linjoilla. Oman lisänsä antoivat kaikkitietävät vanhapiiat, ikkunan ääressä päivystäneet mummot ja juopot ukot, jotka pitivät pelossa niin perheensä kuin naapurinsakin. Kaiken kruunasi talonmies, joka yritti pitää järjestystä 36 lapsen valloittamassa pihassa. Ellei sitten nukkunut krapulaansa pesutuvan tyhjässä vesialtaassa.

Talonomistaja oli pieni ja lihava mies, joka istui iltaisin parvekkeellaan soittamassa haitaria. Ainoastaan hänen asunnossaan oli parveke - pitihän talonomistajan jotenkin erottua porukasta. Tuo pieni mies oli hyvin ystävällinen lapsille. Kun hän ajoi pihaan leveällä, amerikkalaisella autollaan, juoksivat kaikki kynnelle kykenevät avaamaan autotallin ovia. Usein ovissa roikkui toistakymmentä mukulaa, mutta joka kerta isoin lapista sai vähän kolikoita, joilla sitten ostettiin saman talon sekatavarakaupasta hedelmäkarkkeja ja ne jaettiin tasan kaikkien kanssa.

Tuon ajan yhteisöissä tunnettiin naapurit ja heidän elämänsä. Kaikille oli yhteistä tiukka rahatilanne, laiha ruokatalous ja puute vaatteista. Silloin ihmistä arvostettiin ammatin kautta, mutta myös yhteisö ja avun antaminen olivat itsestäänselvyyksiä. Ei ollut harvinaista, että kalassa käyneet miehet jakoivat saaliistaan myös naapureille ja naisväki kierrätti pieneksi käyneitä lastenvaatteita huushollista toiseen. Jos joku talon lapsista oli sairas, häntä käytiin katsomassa ja vietiin tuliaisiksi lämmintä pullaa tai itseleivottuja piparkakkuja. Talossa asuva ompelijatar taikoi vanhan takin vuorista juhlamekkoja ja peri maksun asiakkaan taloustilanteen mukaan. Merkkivaatteista ei ollut ongelmaa, sillä kaikilla oli samalla tyylillä paikatut vaatteet ja muistan talvitakkien kulkeneen perheessä vanhemmalta lapselta nuoremmalle, eikä ollut väliä, oliko seuraava käyttäjä tyttö vai poika.

Kun perheessä sattui joku hätätilanne, yhteisö auttoi. Jos juoppo mies ajoi vaimon ja lapset taivasalle, löytyi hetkellinen turvakoti naapurista. Päivähoitoa tarvitsevat lapset paimennettiin omien joukossa ja voileipä annettiin käteen, jos nälkä yllätti. Kriisiapua parisuhdeongelmin jaettiin pihaparlamentissa, jossa mies yleensä jäi altavastaajaan asemaan, eikä tilanne perheessä ei juuri muuttunut.

Ei se elämä kuitenkaan pelkkää aurinkoa ollut. Naapureitten välinen tora kuului asiaan samoin kuin lasten riidatkin. Pyykkipäivinä pihassa lepattivat valkoiset lakanat kilpaa paikattujen kalsareitten kanssa ja leikin tiimellyksessä saattoi joku rapatassu ottaa tukea liehuvasta lakanasta. Illalla olikin lähes kolmas maailmansota, kun etsittiin syyllisiä, joita ei tahtonut löytyä. Aamun yhteishengestä oli jäljellä muisto vain ja kantavaääniset naiset latoivat toisilleen kasvatusneuvoja, jotka naapuri oli totaalisesti unohtanut.

Kun lama ravisteli suomalaisia 1990-luvulla, heräsi ihmisten eloonjäämisvietti hetkeksi. Me huomasimme, että raha ei olekaan se kaikkein tärkein asia elämässä vaan selviytymiseen tarvitaan paljon muutakin. Martat järjestivät ruokakursseja uusavuttomille ja kierrätys kirpputoreineen nousivat kunniaan. Kaikkien hankaluuksien keskellä olin hyvin iloinen, että ihmisten arvomaailma joutui koetukselle. Kuvittelin, että yhteiset vaikeudet herättäisivät ihmiset myös ajattelemaan yhteistä hyvää. Ja varmaan näin jossain tapahtuikin. Mieleeni on kuitenkin jäänyt ohjelmat ja otsikot, joissa huudettiin yhteiskuntaa avuksi ja kansalaiset kadehtivat niitä, jotka selviytyivät luopumalla paljosta.

Nyt eletään vuotta 2016 ja Suomen talous on jälleen suossa, mutta olemmeko oppineet mitään? Vaikka hallituksessa istuisi mitä puolueita tahansa, tarvitaan meitä kaikkia – niin työllisiä, työttömiä, rikkaita ja raihnaita.  Asiat korjaantuvat vain siten, että lakataan hukkaamasta energiaa valittamiseen ja ryhdytään töihin. Missä luuraa se kuuluisa suomalainen sisu, jolla on menty läpi harmaan kiven, kestetty sodat ja rakennettu tämän maan hyvinvointi. Onko tämä valittava sukupolvi seurausta siitä, että sodan käyneet vanhemmat tekivät kaikkensa lastensa eteen, että heillä olisi elämä paremmin. Nyt vain tyrmätään kaikki ehdotukset, ettei vain minun elintasostani oteta mitään pois. Elämä on kurjaa köyhänä ja kipeänä, mutta se on kuitenkin elämää. Kehityksen ei tarvitse mennä takaisin 1950-luvulle, mutta voisimme silti opetella elämään ja ajattelemaan niin, että kaikilla olisi hyvä olla. Toisista ihmisistä välittäminen, avun antaminen tarvitsijoille ja ympäristöstä huolehtiminen ovat tärkeimpiä asioita ihmisen elämässä.  

 John F Kennedyn sanoja lainatakseni: ”Älkää kysykö mitä tämä maa voi tehdä teidän hyväksenne. Kysykää mitä te voisitte tehdä tämän maan hyväksi.” Aika hyvin sanottu, ainakin minun mielestäni.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Vanha sananlasku sanoo, että yrittänyttä ei laiteta.  Olen ehtinyt tehdä monia asioita suuren innostuksen vallassa ja vaihtelevalla menestyksellä. Onnistumiset ovat innostaneet aina uusiin juttuihin. Mahalaskuista olen ottanut opikseni ja kehrännyt niistä huumoria, kun suurin harmitus on hälvennyt. Parhaita hetkiä ovat olleet ne, kun olen rohjennut mennä oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

 Vuosia sitten kiinnostuin vanhusten viriketoiminnasta. Tai ylipäätään siitä, miten aika kuluu silloin, kun ei ole mitään tekemistä. Mielessäni on myös, millaisen loppuelämän itselleni haluan. Nyt olen vielä voimissani, mutta entä kun en enää ole? Haluan elää ja asua omassa kodissani niin pitkään kuin mahdollista – kuten muutkin. Jos tarvitsen kotiapua, niin mitä voin tehdä keventääkseni heidän työtään?

Sirkka Jalonen

Kategoriat