Kirjoitukset avainsanalla hevonen

Monen maratonin, Finladia-hiihdon ja Sulkavan soudun jälkeen, pienemmistä koitoksista puhumattakaan, alkoi tuntua siltä, että voisi kokeilla jotain ylevämpää. Pojatkin kun aina nauroivat ja muistuttivat siitä, kuinka isä aikanaan sanoi, että jos hän joskus hiihtää räkä poskella, niin viekää lataamoon. 

Siinä tuumaillessa mieleen juohtuivat lapsuuden lännen elokuvat, jossa komeat miehet ratsastivat auringonlaskua kohti jonkun donnan kanssa, ammuttuaan sitä ennen kaikki roistot. Mitä enemmän mietin, sitä enemmän ratsastus alkoi kiehtoa. Tutustuin teoriaan ja eri ratsastusmuotoihin, ratsastustallien tarjontaan ja hinnoitteluun. Kävin muutaman pihassakin. Yhtä tallia veti tuttavani Minna, ja lähellä oli, etten kääntynyt hänen puoleensa. Minna oli radikaali nuori vihreä nainen. Vihreys ja radikaalius arvelutti, joten jatkoin etsimistä.

Lopulta apu löytyi läheltä. Eläinlääkäri P kuului laillani leijoniin, ja hän sekä vaimonsa ja tyttärensä ratsastivat. Käännyin P:n puoleen ja sovin, että klubimme tulee tutustumaan P:n edustaman ratsastustallin toimintaan. Samalla voimme kukin kokeillla ratsasastusta. Ajatus oli helppo myydä klubikokouksessa, koska minä olin presidentti. Presidentti on mies ja ääni. Siksi kaiketi presidenttien toimikausi on vuoden mittainen.

Tutustumista odotellessa päätin, että maastoratsastus olisi minun lajini. Mietin, että ostaisinko oman hevosen, vaiko vuokralla ratsastelisin. Tekemäni investoinnin kannattavuuslaskelma osoitti, että oma hevonen tulee kalliimmaksi ja epävarmoja muuttuvia kustannuksia on liikaa. Eläinlääkäri P oli samaa mieltä, joskin ehdotti osaomistusta yhdeksi vaihtoehdoksi. Minä en ole koskaan halunnut olla missään kimpassa tai muussa kolhoosissa, joten päädyin vuokraukseen.

Mielessäni näin itseni kyyryssä hevosen harjan takana tuulen piestessä kasvojani. Väistelin puiden oksia, hyppäsin ojien yli; laukan lomaan vähän ravia ja lopulta rauhallisesti tallille auringon laskiessa ja lintujen laulaessa. Posket punaisena, mieli kirkkaana ja pää täynnä yleviä ajatuksia. Somaa kuin mikä. Ei tule hiki eikä räkä ole poskella, ja pojatkin lakkaavat muistuttelemasta. 

Hieman ennen tutustumispäivää olin pitkällä pyörälenkillä ja satuin polkemaan Minnan tallin ohi. Sieltä tuuli toi nenääni selvän kusen hajun. Ajattelin, että Minna varmaan jollain vihreiden luomusysteemillä jalostaa hevosen kusta lannoitteeksi tai joksikin. Puhuin siitä kotonakin ja ihmettelin, kun vaimo katseli jotenkin oudosti. 

Tunnelmani oli korkealla, kun tutustumispäivä koitti. Eläinlääkäri P kertoi tallin toiminnasta ja alkoi esitellä paikkoja. Isossa tuvassa oli pitkät pöydät, joiden ääressä oli tyttöjä tekemässä läksyjä. Tytöillä oli tuvassa omat kaapit, joissa he säilyttivät myös eväitään. P kertoi, että tytöt tulevat koulun jälkeen tallille, tekevät läksynsä, syövät eväänsä ja hoitavat hevosia, siivoavat tallia, vaihtavat hevosten kuivikkeita ja korjaavat jätöksiä. Palkkioksi he saavat ratsastaa ja koulutusta. Mainitsi P vielä, että muilta peritään maksu.

Minun kävi sääliksi tyttöjä, mutta tyytyväisiltä he näyttivät. Ei ainakaan vanhemmilla ole tyttöjen suhteen iltapäivä- tai iltahoito-ongelmia. Tallilla havaitsin, että ei Minnan talli mikään poikkeus ollut. Selvä kusi siellä ainakin haisi, vaikka tytöt kuinka kuivattivat ja lantaa lapioivat. Tyttöjen mielestä ei siellä mitään hajua ollut. P kertoi, että jokaisen ratsastuskerran jälkeen ratsastaja kuivaa ja harjaa hevosen. Siinä oppivat  molemmat tuntemaan toisensa. Ei, kuivausta ja harjausta ei voi rahalla ostaa, P sanoi asiaa kysyessäni. Se on olennainen osa ratsastustapahtumaa.

Mietteliäänä lähdin kokeilemaan. Sain saappaat ja kypärän. Joku nainen toi eteeni hirveän ison hevosen, jonka satulan jalustimet olivat sydämeni tasolla. Sanoi olevansa opettaja. Häntä nauratti, kun yritin nostaa jalkaani enkä saanut sitä tarpeeksi ylös. Hän vei minut sellaisen korokkeen luo, jota voi ja pitää käyttää apuna. Korokkeelta oli helppo istua hevosen selkään ja odottaa, kun opettaja asetteli jalustimet sopiviksi, kehotti painamaan jalat kevyesti hevosen lautasille, antoi ohjakset käteen ja pyysi olemaan niitä tempomatta.

Säikähdin alas katsoessani sitä kuinka korkealla ollaan. Jumatsuka, jos täältä putoaa. Hevonen lähti kulkemaan opettaja vieressään. Kehää käveltiin ja kertaakaan minulle ei tullut mieleen donnat, maastoratsastus, laukka, tuulen tuntu kasvoilla eikä mitään muutakaan. Minua pelotti ja vähän huimasi. Yritin olla pokkana ja rentona ja heittää huulta, ettei opettaja tajuaisi hätääni. Tuskin onnistuin. Lopulta koettelemus loppui. Pääsin korokkeelle ja alas. Kiittelin kohteliaasti. Odottelin, kunnes muut klubiveljet olivat kokeilleet. Halukkaita ei ollut monta.

Klubin ja omasta puolestani kiitin isäntää ja opettajaa unohtumattomasta elämyksestä ja upean ratsastusharrastuksen esittelystä, kävin vielä moikkaamassa tyttöjä ja toivottamassa hyviä opiskeluja ja poistuin muun porukan kanssa kusen haju nenässä. Kotiin ajaessani ymmärsin, että juoksu, hiihto ja soutu ovat oikeiden miesten urheilua. Pyöräilykin menettelee. Jos jotain hajua tulee, se tulee itsestä. Ja sikseen, minähän en muuten mitään hevosia kuivaile.

Latasin kuitenkin Facebookiin yhden kaverien ottamista valokuvista. Siitä oli rajattu opettaja pois. Istuin selkä suorana hevosen selässä katse horisonttia kohti, kypärä päässä ja niukka eastwood- hymy huulilla.  Aurinko laski takanani. Onneksi kuvasta ei näkynyt olivatko silmät auki vai kiinni. Paljon tuli uusia kaveripyyntöjä. Miehiä ei joukossa ollut.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ajankohtaisia asioita elämästä, politiikasta, kulttuurista, liikunnasta, digitaidoista sun muusta, mitä eteen tulee.