Kirjoitukset avainsanalla helvetti

Minkälaisella todennäköisyydellä pääsee kuoltuaan taivaaseen. Onko niin, että jos elää elämänsä nuhteettomana, Herran sanaa kuunnellen, lähimmäisiään auttaen ja rakastaen, niin pääsee varmasti taivaaseen? Näin on opetettu. Ainakin vanhaan hyvään aikaan, silloin kun musta oli mustaa ja valkoinen valkoista. Silloin kun miehet olivat miehiä ja naiset naisia.

Aivan aluksi Jumala loi taivaan ja maan. Siitä voi päätellä, että jos toisessa tapahtuu muutoksia, niin ilman muuta niiden pitäisi heijastua toiseenkin. Pääsyvaatimusten pitää joustaa ja elää ajassa kuten taivaaseen pyrkijätkin ajassa elävät.

Jos eivät pääsyvaatimukset kestä aikaa, niin eipä taivaassa tungosta ole. Helvetissä sen sijaan on ylikuormaa, mikä ei taatusti ole ollut tarkoitus. Taivaassa on vain kympin tyttöjä ja tunnollisia naisia. Ne harvat miehet, jotka sinne ovat päässeet, eivät luultavasti ymmärrä saumaa, mikä heillä on. Tai eivät jaksa.

Onkohan taivaassa minkäänlaista tasa-arvovaltuutettua?

Mistään ei löydy päivitettyjä pääsyvaatimuksia, mikä on paha virhe. Ei se riitä, että jokainen pappi maan päällä antaa tulkintoja asiasta. Tulkinnat ovat tulkintoja, mutta kyllä ihmisellä pitää varmuus olla. Voittaakseen pitää tietää ajanmukaiset voiton edellytykset. Häviäjät selittelevät ja tulkitsevat.

Helvettiin en kaipaa, minulle riitti ryyppääminen ja naisten käyttäminen. Ainakin ryyppääminen. Hauskaa on ollut, mutta aikansa kutakin. Taivaassa sen sijaan voisi olla mukavaa, mutta tähänastinen taipaleeni ei täytä sen enempää äidin kuin rippikoulunkaan opetuksia.

Kyllä taivaaseen pääsyssä pitäisi olla mahdollista ottaa loppukiri, niinkuin hiihdossa ja maratonjuoksussa. Elämässäkin on. Aluksi voi velttoilla, seurailla muiden tekemisiä, pysyä jonon hännilläkin, sitten vähitellen alkaa kiristää vaatimustenmukaisuusruuvia, ja kun se on äärimmillään, rynniä muiden ohi.

Kuka näistä tietää, ja kiinnostavako taivaan pääsyvaatimukset ylipäätään kovinkaan monia. Ei varmaan. Nykyään, kun kaikki lähtee yksilöstä, yksilön hyvinvoinnista ja tarpeista, niin aatteet ja taivaan asiat tuntuvat kaukaisilta. Vallalla on periaate: tänään elän, huomisesta en tiedä, enkä suuremmin välitäkään. Sitten on sitten, nyt on nyt.

Kun sillä tavoin elää, ei huomaa kuinka lyhyt hetki on: ensin sitä ei ole, sitten se on, ja sitten se on ollut. Elämä on hetkien summa, jonka etumerkki muodostuu hyvien ja huonojen hetkien erotuksesta, eräänlainen päättötodistus.

Hyvällä päättötodistuksella pääsee ja huonolla joutuu. Näin se näyttää menevän taivaan ja helvetinkin suhteen. Päästä ja joutua, siinä ovat ihmisen elämää ohjaavat perimmäiset verbit.

Kukaan ei voi kuitenkaan olla tässä ja nyt aivan varma pääsemisestään yhtään mihinkään, koska tulevaisuudessa ei voi elää. Joutumisesta voi jokainen olla aivan varma. Aina sitä johonkin joutuu, vaikka työttömäksi ja aktiivitoimien kohteeksi opettelemaan kättelemistä ja silmiin katsomista.

Kun muu ei näytä auttavan, pitänee tehdä kansalaisaloite taivaan pääsyvaatimusten nykyaikaistamiseksi. Vaatimusta voi perustella aikojen muuttumisen lisäksi paavin porukan töppäilyillä ja kotoisten piispojen touhuilla. Kuka muuten ylipäätään on niin tyhmä, että antaa piispalle luottokortin ja jättää valvonnan luojan huomaan.

Tottakai siinä, että sääntöjä muutetaan kesken kaiken, on vaaransa. Täysin nuhteeton henkilö huomaa tehneensä turhaa työtä, kun mukaan rynnivät kaikenlaiset loppukirin ottajat. Siksi nuhteettomille voisi antaa otto-oikeudella koeajan helvetin riemuissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Toimittaja Velianttipekka Torolainen(38), VAP, otti ja kuoli. Ihan tuosta vaan, suorilta jaloilta ilman mitään ennakkovaroituksia. Kun terve mies kuolee ja vielä toimittaja, niin se on uutinen. Vielä suurempi uutinen on, kun ukko kupsahtaa toimitustuolilleen välittömästi sen jälkeen, kun pani pisteen viimeiseen skuuppiinsa. Hyvä, että ehti lähettää sen painoon..

VPA:lla kesti jonkin aikaa tajuta, mitä oli tapahtunut. Ymmärrettyään, että henki meni, mutta aihe tuli, hän päätti kirjoittaa jutun kuolemastaan niiltä leijumilta. 

Miten voi terve mies kuolla ilman mitään ennakkovaroituksia tai oireita. Ja kaiken lisäksi mies, joka oli viikko sitten käynyt työterveystarkastuksessa, jossa lääkäri oli todennut hänet terveeksi ja hyväkuntoiseksi. Kaikki laboratorioarvot olivat normaalirajoissa, ekg-samoin, keuhkoista ei kuulunut vinkunaa, ei ollut yskää ei nuhaa. Mikään ei stressannut. Ylipainoa ei ollut grammaakaan.

Kuolemassa on pakko olla jokin virhe. VPA kävi tönimässä tuolilla nököttävää ruumista, veltto oli, ei hengitystä ei pulssia. Voi helvetin helvetti, että pitikin näin käydä. Uskottava on. Fakta mikä fakta ja faktoista on aina jutussa hyötyä, joskin ne usein myös jutun pilaavat. Jos ei kuolema ollut virhe, niin lääkärin on pitänyt hutiloida. Tai laboratorion.

Jospa laboratoriossa on näytteet menneet sekaisin, tietokoneet tulostelleet omiaan ja lääkäri sai pöydälleen virheelliset raportit. Ei sitä ihmisestä pelkästään koputtelemalla, taputtelemalla, silmiä lampulla tutkimalla ja suuhun kurkkimalla mitään tolkkua saa.

Tämä näkökulma pitää juttuun ottaa ehdottomasti mukaan. Lääkäriä ei passaa ainakaan liikaa syyllistää, kun oli vielä suomalainen, nainen ja hyvän näköinen. VPA muisti ajatelleensa pyytää tytteliä uloskin, joten varminta on pitää se mahdollisuus avoimena. Eihän sitä koskaan tiedä.

Ei tämä kuoleminen oikein miltään tunnu, ajatteli VPA. Samankaltaista on kuin eläminen. Vähän kevyempää kuitenkin, kun ei tarvitse ruumista mukanaan kuljetella. Ja helpompi on siirtyä paikasta toiseen, huoneesta toiseenkin näyttää voivan mennä suoraan seinän läpi. Ei tarvitse käytäviä käyttää. Ei varmaan hissejäkään. Henkenä tässä leijailen, mutta sielua ei näy missään. Sielunvaellus taitaa olla pötypuhetta, jonka kumoan jutussani, tuumaili VPA.

Käynpähän vähän kuuntelemassa, mitä toimituksessa puhutaan. Tuolla näkyy olevan koossa porukkaa päätoimittajaa myöten. Kuuluvat puhuvan minusta ja kuolemastani. Mistä ne sen jo keksivät. Hemmetti sentään, ei kai kukaan aio siitä juttua tehdä. Minun pitää sanoa, että minä kirjoitan sen itse.

Kummallista on, että kukaan ei itke. Ei naisetkaan. Päätoimittajan en ole koskaan kuvitellutkaan kuolemaani itkevän. Niin on hattumainen mies aina ollut ja on edelleen. Minä olen aina ollut uskovinani sen puheita, joten olisi nyt luullut vähän itkua tirauttavan, jos ei muuta niin ihan muodon vuoksi.

Kylmä ja kovasydäminen mies. Tähtitoimittajalta on henki pois ja ukko hyvä ettei hymyile. Tämän panen mieleeni ja sopivassa paikassa kostan. Annan vaikka nimettömän vinkin Pietarille jahka sinne asti pääsen. Pankoon pitkän miinuksen päätoimittajan nimen perään, ja kysymysmerkin. 

Ninan olisin kyllä luullut minua itkevän, kun vakituinen yövieras tällä tapaa lähti. Mutta ei. Siinä se blondi kehnää urheilutoimituksen puupään vieressä. Puupään, joka ei osaa lausetta kirjoittaa ilman huutomerkkejä siellä ja täällä. Voi jumalauta mitä sakkia.

Pitää mennä kotiin. Vaimo on siellä rauniona, jos suru-uutinen on jo hänelle kerrottu. Varmaan on, on se päätoimittajan rontti sen kiiruhtanut kertomaan. Hyvä journalismitapa vaatii, että omaisille kerrotaan, ennen kuin mitään juttuja julkaistaan. Ja kommenttia pyydetään. Täytyy muistaa tarkistaa, mitä vaimo on sanonut, jos liikutukselta on mitään sanomaan pystynyt.

Ei meitä kuolleita mikään pysäytä. Hetkessä kotona ilmojen teitä kuin teräsmies konsanaan. Näyttää vaimopolo istuvan olohuoneessa viinilasi kädessä ja jalat pöydällä. Suru vaatii usein alkoholia lievikkeeksi, niin se on. Mutta mitä ressukka lukee, lieneekö Raamattu vai mikä. Ei taida olla, joku paperinippu paremminkin. Pitää katsoa tarkemmin.

Sehän on minun henkivakuutukseni. Kyllä on kovasydämistä lukea vakuutuskirjaa kuoleman hetkellä. Aina olen jotenkin aavistanut siitä sellaisen laskelmoivan henkäyksen. Tulipahan sekin piirre esiin. Nyt se ottaa puhelimen ja soittaa jollekin. 

-Kuule kulta. Voit tulla koska vaan, sillä VPA kuoli eikä sitä tarvitse enää varoa. Meidän ei tarvitse elää hänen vuorojensa mukaan. Minä perin talot, autot ja tavarat ja saan henkivakuutusrahatkin. Eikö olekin ihanaa. Mitä, hautajaiset. Kyllä tietenkin. Pidän sellaiset pienet, ilman mitään muistotilaisuuksia. Ruumis tuhkaksi ja tuhkat muistolehtoon. Säästyy rahaa parempaan. Ei tule hautamaksuja ja muita.

Että pitää tämäkin nähdä ja kuulla. Vaimolla on toinen. Ja niinkuin minä olen sitä rakastanut, että kehtaakin. Ainakaan kuoleman päivänä ei pitäisi soitella. Melko usein olen ollut uskollinenkin. Joku arvo sille pitäisi antaa.

Taidan jättää jutun kirjoittamatta. Kirjoittakoon muut, mitä lystäävät. Minulle riitti tämä aika sydämettömien ja kovien ihmisten kera. Paras suunnata kohti helvettiä, siellä on lämmintä ja kaikki kaverit. Matkalla poikkean taivaan portilla ja kerron Pietarille ainakin vaimostani, päätoimittajasta ja Ninasta. Kerron siitä urheilutoimituksen puupäästäkin. Varoitan, että moista sakkia ei pidä taivaaseen päästää. Tai antaa olla. En minä heitä helvettiin riesakseni halua.

Jaaha, edessä näkyy risteys, jossa on nuolet taivaaseen ja helvettiin. Helvetin portilla seisoo leppoisan näköinen ukko, ei mikään sarvipää, mikähän valeuutinen sekin on ollut. 

-Päivää helvetin porttivahti. Siis tätä paikkaa tarkoitin. Olen VPA, yllättäen kuollut terve tähtitoimittaja. Pääseekö tänne sisään ilman soveltuvuuskokeita.

-Tervetuloa toimittaja. Olemme jo odottaneet, suorastaan kaivanneet. Meillä on täällä puute mutkat suoriksi kirjoittavista toimittajista, joten hieman joudutimme asiaa. Pakko oli panna teiltä virta poikki,  jotta rekrytointi saatiin tehtyä. Ei siinä voinut painoa panna lääkärintarkastuksille ja laboratoriotuloksille. 

Seuraa 

Ajankohtaisia asioita elämästä, politiikasta, kulttuurista, liikunnasta, digitaidoista sun muusta, mitä eteen tulee.