VTY:n soittokunnan puistokonsertti elokuun lauantai- iltana Vuoksen rannalla Imatralla. Aurinko laskee, taivas on sininen ja Kulttuurikeskuksen puisto ihmisiä täynnä.Läheisen omakotitalon pihasaunan savun tuoksu leijuu Vuoksen yllä. 28 jäseninen puhallinorkesteri on valmiina kapellimestarin nostaessa puikon ja toisen käden kaksi sormea. Kaksi tyhjää eteen, ja siitä lähtee soimaan venäläinen sotilasorkesteriklassikko Koivuvalssi, Berjozka. 

Äkkiä käsivarsieni karvat nousevat pystyyn ja vatsassa tuntuu kuin ilmakuopassa. Soitan muiden mukana, mutta tajunnan ulkopuolella menneisyys syrjäyttää olevaisuuden ja sijoittaa minut  elokuun lauantai-iltaan 1950 luvun alkupuolella. Olen Lahdessa Kärpäsen mäellä mamman ja papan hoidossa. Mamma kerää mustia viinimarjoja ja pappa lämmittää saunaa. Savun haju on läsnä, kun pikkuveljeni kanssa osallistun saunan lämmittämiseen. Hennalan varuskunnasta alkaa kuulua sotilassoittokunnan lauantaikonsertin musiikkia.

Korvaani tarttuu kerralla kaunis melodia, jonka pappani sanoi olevan Berjozka- valssi. Valssi soi suoraan mieleeni ja sieluuni ja osaan hyräillä sen pääosin soiton loputtua. Pappa osaa soittaa valssin jollain tavalla huuliharpulla. Hyräilemme sitä illan yhdessä, kunnes osaamme sen alusta loppuun.

Siitä alkaen kuuntelin korva tarkkana lauantain sauna-aikaan savun tuoksun ympäröimänä soittokunnan konsertin niin kauan kuin niitä pidettiin. Pappa tapaili kuulemaansa huuliharpulla, poltteli Työmiestä ja kertoi tuntemistaan kappaleista. Musiikki yhdisti meidät.

Joskus pappa oli onnistunut mammalta salaa piipahtamaan kaupungissa ostamassa jaloviinaa. Pullo oli piilossa saunan padan takana. Pappa otti siitä kulauksen, iski silmää ja puhalteli Työmiehen savut padan uuniin, mamma kun ei sietänyt tupakansavua, ei saunassa eikä sisällä. Hennalasta kuului musiikki. Elämä maistui, tuoksui ja oli täydellistä.

Siinä vaiheessa, kun pappa alkoi heittää pihassa olevalla rekkitangolla jättiläistä, mamma arvasi, mistä on kyse, tuli ja takavarikoi papan pullon ja papan elämä oli sen jälkeen epätäydellistä, vaikka musiikki kuuluikin. Pidin mamman toimintaa epäreiluna, mutta papan lailla pidin suuni kiinni.

Noina elokuun lauantai-iltoina minussa kypsyi ajatus tulla puhallinmuusikoksi. Isä ei pitänyt moisista puheista, mutta äiti tuli muutaman vuoden päästä musiikkikauppaan mukaan ja minä sain ensimmäisen trumpettini. Opettelin soittamaan ja kävin musiikin teorian tunneilla aikomuksenani pyrkiä soitto-oppilaaksi. Koulutus olisi kestänyt viisi vuotta ja siinä olisi tullut samalla suoritettua asevelvollisuus. En päässyt edes pyrkimään, kun isä ei suostunut allekirjoittamaan hakemusta alaikäisen holhoojana. Äidin nimi ei kelvannut. Isän mielestä soittajan ammatti ei ollut mikään ammatti.

Käsivarsieni karvat laskevat alas, vatsanpohjan tunne katoaa ja nykyisyys nousee esiin. Soittokunta panee parastaan. Käyrätorvet, tenorit ja baritonit vuorottelevat melodialinjoissa, pasuunat tukevat, trumpetit säksättävät takapotkuja, saxofonit luovat äänimaisemaa, huilut helisevät ja klarinetit säestävät seuraten käyrätorvia. Kaiken takana tuubat ja rummut käyvät kuin kone. Berjozka kasvaa, kukoistaa, levittää lehtensä, pudottaa ne ja käy lepoon. 

Kappale päättyy, kapellimestari kumartaa yleisölle, soittajat vaihtavat nuotit. Puikko ylös, kaksi sormea, kaksi tyhjää tahtia, ja soittokunta puhaltaa Vuoksen ylle Syysunelmia. Savun haju on heikennyt ajan palaamisen myötä.  Soitan Syysunelmia, papan suosikkivalssia, joka solullani läsnä ollen. Tunnen olevani yhtä menneisyyden ja olevaisuuden kanssa, yhtä soittokunnan, Hennalan sotilassoittokunnan, elokuun, saunan ja savun kanssa.






 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ajankohtaisia asioita elämästä, politiikasta, kulttuurista, liikunnasta, digitaidoista sun muusta, mitä eteen tulee.

Hae blogista