Itsenäisyyspäivä tuli ja meni. Liput liehuivat ja kukin kertoi isänmaan tarinaa omasta näkökulmastaan. Kunniapuhetta riitti, kunniamerkkejä jaettiin, ylennyksistä ja nimityksistä uutisoitiin. Juhlien jälkeen on syytä pohtia kunniaa ja sen olemusta.
Kunnialla tarkoitetaan yleistä arvostusta ja mainetta, joka voi koskea yksilöä tai ryhmää. Lähes kaikissa kulttuureissa on eriäviä käsityksiä kunniasta, puhutaan jopa kunniakulttuurista, jossa loukkaukset kostetaan välittömästi ja väkivaltaisesti ja jossa toisen tahtontakin loukkaamista vältetään tarkasti. Wikipedia.
Uutisotsikoista päätellen ainakaan me emme elä missään kunniakulttuurissa, koska toisen loukkaaminen näyttää olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, ainakin politiikassa ja yhä suurenevassa osassa toimittajakuntaa. Iltapäivälehdet ovat hyvä esimerkki.
Sanalla kunnia on manipuloitu ihmisiä pitkin historian saattoa. Sankarivainajat kuolivat isänmaan kunnian puolesta. J.L. Runeberg runoili kunniasta mm Sotilaspojassa, että “ tiens aina kulki kunniaan, iloisin mielin kärsi vaan, hän kylmää, nälkää haavojaan, mun isäin armahin”. Heikki Klemetti puolestaan hehkutti laulussa Oi kallis Suomenmaa, että “ei muuta kunniaa kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi kuiskintaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon”.
Onko kunnia muuta kuin sana, jossa on kuusi kirjainta?
W. Shakespeare kyseli, että “ mitä on kunnia? Sana. Mitä on tämä sana, kunnia? Ilmaa. Raamatussa todetaan Sananlaskuissa, että “yhtä kuin sitoisi kiven linkoon, on antaa kunniaa tyhmälle.”
Kunnian avulla ihmisiä on myös sitoutettu ja ryhmäytetty. Samastuminen johonkin ryhmään vääristää katseen ja samentaa ajatuksen niin, ettei näe tosiasioita. Onko kyse rohkeudesta vai tyhmyydestä, kun kulkee toisten osoittamaa tietä kohti omaa tuhoa? “Meine Ehre heisst Treue” on hyvä esimerkki siitä, mihin kunniapuhe ja sokeus voi johtaa.
Ihmiset ajattelevat tarinoina, sepittävät tarinoita ja haluavat olla osa tarinaa mieluummin kuin kuvaavat tosiasioita, numeroita ja yhtälöitä. Mitä yksinkertaisempi tarina on, sitä parempi se on. Meitä on hallittu tarinoilla, ja me olemme hallinneet tarinoilla muita. Sanoissa on voimaa ja tarinalla valtaa.
Einari Vuorela osui nappiin runoillessaan, että “ Mä ajoin takaa kunniaa. Sain hattuhuni tupsun. Nyt tupsu mua huvittaa, se huiskuu päässä hupsun”.
