Minulla ja vaimollani on tallella vino pino äitienpäivä- ja isänpäiväkortteja. Niitä silmäillessä voi helposti palauttaa mieleen omien poikien kasvun ja elämän vaiheita siitä alkaen, kun kortit syntyivät aluksi toisen vanhemman avustamina aina nykypäivään asti. Perinteeksi muodostui se, että kortit tehdään itse. Muihin menoihin kuului mansikkakakku, kukat ja onnittelulaulu.
Pojat perheineen asuvat muualla Suomessa, mutta aina on löytynyt aikaa piipahtaa vanhempia muistamassa. Poikien kortit ovat vaihtuneet lastenlasten tekemiin kortteihin, mansikkakakku on pysynyt, samoin onnittelulaulu, vähän lyhyempänä tosin.
Tämän vuoden isänpäivänä nuorin lastenlapsi, 10 vuotias poika, oli kehitellyt vaarin korttiin otsikon ONNEA VAARI. Otsikon alla etusivulla luki, että “vaari on paras”.
Sisäsivulla oli kuvattu pojan näkökulmasta vaarin ominaisuuksia: viisas, ahkera, avulias, reilu ja iloinen. Varmemmaksi vakuudeksi vielä, että VAARI ON MAHTAVA.
Ei ollut kortissa yhtään kuvaa, piirrosta tai muuta hempeyttä, pelkkää asiaa.
Hiljaiseksi veti korttia vastaanottaessani. Hiljaiseksi vetää vieläkin, kun korttia katselen kirjahyllyssä, jossa kaikki saamani kortit ovat vierekkäin. Jokainen kortti on kuvaus antajasta ja saajasta. Löytyy kauniita piirroksia, koristelua, lämpimiä sanoja sydämen lämpöä. Kelpaa vaarin olla, elellä ja aikaansaannoksia katsella.
Kortit velvoittavat. Vaarin on syytä olla saamiensa onnittelusanojen arvoinen. Joka päivä ja joka hetki. Luottamusta ja arvostusta ei voi ostaa mistään. Se pitää hankkia ja sitä pitää pitää yllä.
