Kirjoitukset avainsanalla loppukiri

Minkälaisella todennäköisyydellä pääsee kuoltuaan taivaaseen. Onko niin, että jos elää elämänsä nuhteettomana, Herran sanaa kuunnellen, lähimmäisiään auttaen ja rakastaen, niin pääsee varmasti taivaaseen? Näin on opetettu. Ainakin vanhaan hyvään aikaan, silloin kun musta oli mustaa ja valkoinen valkoista. Silloin kun miehet olivat miehiä ja naiset naisia.

Aivan aluksi Jumala loi taivaan ja maan. Siitä voi päätellä, että jos toisessa tapahtuu muutoksia, niin ilman muuta niiden pitäisi heijastua toiseenkin. Pääsyvaatimusten pitää joustaa ja elää ajassa kuten taivaaseen pyrkijätkin ajassa elävät.

Jos eivät pääsyvaatimukset kestä aikaa, niin eipä taivaassa tungosta ole. Helvetissä sen sijaan on ylikuormaa, mikä ei taatusti ole ollut tarkoitus. Taivaassa on vain kympin tyttöjä ja tunnollisia naisia. Ne harvat miehet, jotka sinne ovat päässeet, eivät luultavasti ymmärrä saumaa, mikä heillä on. Tai eivät jaksa.

Onkohan taivaassa minkäänlaista tasa-arvovaltuutettua?

Mistään ei löydy päivitettyjä pääsyvaatimuksia, mikä on paha virhe. Ei se riitä, että jokainen pappi maan päällä antaa tulkintoja asiasta. Tulkinnat ovat tulkintoja, mutta kyllä ihmisellä pitää varmuus olla. Voittaakseen pitää tietää ajanmukaiset voiton edellytykset. Häviäjät selittelevät ja tulkitsevat.

Helvettiin en kaipaa, minulle riitti ryyppääminen ja naisten käyttäminen. Ainakin ryyppääminen. Hauskaa on ollut, mutta aikansa kutakin. Taivaassa sen sijaan voisi olla mukavaa, mutta tähänastinen taipaleeni ei täytä sen enempää äidin kuin rippikoulunkaan opetuksia.

Kyllä taivaaseen pääsyssä pitäisi olla mahdollista ottaa loppukiri, niinkuin hiihdossa ja maratonjuoksussa. Elämässäkin on. Aluksi voi velttoilla, seurailla muiden tekemisiä, pysyä jonon hännilläkin, sitten vähitellen alkaa kiristää vaatimustenmukaisuusruuvia, ja kun se on äärimmillään, rynniä muiden ohi.

Kuka näistä tietää, ja kiinnostavako taivaan pääsyvaatimukset ylipäätään kovinkaan monia. Ei varmaan. Nykyään, kun kaikki lähtee yksilöstä, yksilön hyvinvoinnista ja tarpeista, niin aatteet ja taivaan asiat tuntuvat kaukaisilta. Vallalla on periaate: tänään elän, huomisesta en tiedä, enkä suuremmin välitäkään. Sitten on sitten, nyt on nyt.

Kun sillä tavoin elää, ei huomaa kuinka lyhyt hetki on: ensin sitä ei ole, sitten se on, ja sitten se on ollut. Elämä on hetkien summa, jonka etumerkki muodostuu hyvien ja huonojen hetkien erotuksesta, eräänlainen päättötodistus.

Hyvällä päättötodistuksella pääsee ja huonolla joutuu. Näin se näyttää menevän taivaan ja helvetinkin suhteen. Päästä ja joutua, siinä ovat ihmisen elämää ohjaavat perimmäiset verbit.

Kukaan ei voi kuitenkaan olla tässä ja nyt aivan varma pääsemisestään yhtään mihinkään, koska tulevaisuudessa ei voi elää. Joutumisesta voi jokainen olla aivan varma. Aina sitä johonkin joutuu, vaikka työttömäksi ja aktiivitoimien kohteeksi opettelemaan kättelemistä ja silmiin katsomista.

Kun muu ei näytä auttavan, pitänee tehdä kansalaisaloite taivaan pääsyvaatimusten nykyaikaistamiseksi. Vaatimusta voi perustella aikojen muuttumisen lisäksi paavin porukan töppäilyillä ja kotoisten piispojen touhuilla. Kuka muuten ylipäätään on niin tyhmä, että antaa piispalle luottokortin ja jättää valvonnan luojan huomaan.

Tottakai siinä, että sääntöjä muutetaan kesken kaiken, on vaaransa. Täysin nuhteeton henkilö huomaa tehneensä turhaa työtä, kun mukaan rynnivät kaikenlaiset loppukirin ottajat. Siksi nuhteettomille voisi antaa otto-oikeudella koeajan helvetin riemuissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ajankohtaisia asioita elämästä, politiikasta, kulttuurista, liikunnasta, digitaidoista sun muusta, mitä eteen tulee.