
Näin Minna Canthin päivänä (19.3.) aloitan juttuni siteeraamalla tätä arvostettua naisasianaista, kirjailijaa, journalistia ja kauppiasta: ”Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää”.
Juuri tällaista elämää olen elänyt viime vuodet, enkä ole saanut blogejakaan aikaiseksi. Nyt yritän aloittaa elävän elämän ja blogitkin uudestaan. Olen ideoinut myös kirjaa aikaisemmista blogeistani.
Vuosi sitten olin Espanjassa, kun korona jyrähti maailmaan. Espanjassa tuli ulkonaliikkumiskielto. Pari kuukautta kökin sisätiloissa Torremolinosissa. Ainoastaan parvekkeella kävin haukkaamassa happea. Mieheni kävi yksin kaupassa, mikä oli suositus.
Kun ulkonaliikkumiskielto alkoi, kökin pari kuukautta sisätiloissa.
Oli harvinaisen tylsää, nukkuvaa, puolikuollutta elämää. Ainoa tapahtuma oli illalla, kun kävimme partsilla laulamassa kannustuslauluja hoitohenkilökunnalle, ja poliisiautot kiersivät kaduilla torvet soiden saman asian puolesta. Pyjamapäiviä tuli kohtuuttoman paljon.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/1010hj3h.jpg?itok=eYO_5Th4)
Pääsimme Suomeen huhtikuun loppupuolella, mutta nukkuva malli oli jäänyt päälle. Ei huvittanut ulkoilla, vaikka siihen oli nyt mahdollisuus. Kaipasin teatteria, elokuvia ja konsertteja ja kaipaan edelleen.
Viimeisimpiä iloja oli ravintolassa syöminen, mutta sekin ilo on nyt viety. Kokemäen grilliltä sentään voi käydä ostamassa lihapiirakan ja nauttia sen autossa – mikä elämys. Onneksi on hyvä sänky ja paljon mielenkiintoisia kirjoja.
Grilliltä voi sentään hakea lihapiirakan ja syödä sen autossa – mikä elämys.
Jatkan tätä juttua 20.3., päivänä , jolloin Suomi on neljännen kerran valittu maailman onnellisimmaksi maaksi. Se tuntuu kyllä uskomattomalta. Sitkeä, pieni, onnellinen kansa kylmässä Pohjolassa. Sitä ihmettelen, että rikas Norjakin on vasta kuudes. Mikä meitä onnellistuttaa harmaassa korona-arjessa?
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/img_20210322_190150.jpg?itok=j-tJQqc1)
Minulle on ykkösenä Anna, a lopussa. Aivan ihana ja puhutteleva tv-sarja. Toimittaja Matti Kuuselakin kirjoitti tämän päivän Aamulehdessä herkistyvänsä Annan kanssa ihan itkuun asti. Tippa silmässä minunkin mieheni sitä katsoo. Se määrittää meidän päiväämme.
Korona-aikana televisiosta on tullut tärkeä kapistus. Katsotaan, vaikkei niin huvittaisikaan. Toinen mieltä nostattava sarja on Lehmän vuosi. Näin maalaistalon tyttärelle siinä on paljon tuttua ja hyvää tietoa maatalouden paineista ja mielettömän hyvät, luontevat näyttelijät. Lisää tällaista.
Olemme jännittäneet, koska saamme rokotukset koronaa vastaan. Se taas määrittää Espanjaan matkustamista. Ensimmäisen rokotuksen saamme ensi viikolla, mutta toinen menee pitkälle kesään. Auto pitäisi katsastaa Espanjassa ja käydä hammasimplanttien lopputarkastuksessa. Makuuhuoneen ilmastointi pitäisi saada kuntoon ennen kuin takuu menee umpeen.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/img_20200222_220659.jpg?itok=ow5JLDZC)
Onnea olisi päästä syömään Arin ja Annen maukkaita ja kohtuuhintaisia herkkuruokia El Lobo Negroon Fuengirolaan ja kuuntelemaan sympaattista, oman kylän laulavaa lihakauppiasta, Juliota lähiravintolaan Carijuelan rantaan.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/img_20191123_152809.jpg?itok=5dkgB0Jj)
Kodista on tullut korona-aikana entistä tärkeämpi. On onnea, että viihtyy omissa neliöissään. Pitkästä aikaa on tullut hankittua kotiin uusia huonekaluja ja tekstiilejä. Kylpytynnyriä on tehnyt mieli, kun vastapäätä, joen toisella puolella on maailman suurin kylpytynnyritehdas, Kirami. Isäntä on pistänyt hanttiin sillä perusteella, etten kuitenkaan huolehdi sen pesusta, ja hän ei sitä tee. No, nyt hän keksi viimeisen vedon: ”Ethän sinä edes pääse sinne enää”. Tämä meni jakeluun. En pääse enkä pääse poiskaan.
Vietetään vielä nukkuva, puolikuollut pääsiäinen, mutta tähdätään elävään syksyyn.