Ystävättäreni Suomesta tuli viikon lomalle Torremolinosiin ja ilmoitti, että hän tarvitsee uuden nahkatakin. Espanjassahan hinta-laatu-suhde on kohdallaan. Lähdimme Carihuelan rantakadullle tekemään kauppaa. Se oli ehkä viides kauppa, missä todella ryhdyimme tinkimään mokkanahkaista, sinistä hupputakkia. Tinkimisen olin oppinut Turkissa, missä se oli aivan odotettu tapahtuma teenjuonteineen. Espanjassa ei lipitetty teetä. Viimein pääsimme sopimukseen hinnasta, niin että sekä myyjä että ostaja olivat tyytyväisiä, ja toivoteltiin hyvät päivän jatkot. Takki on palvellut hyvin ystävääni Liisaa Suomen talvessa.

Vuosia tämän jälkeen olin ostoksilla Malagassa C&A:ssa. Katselin lasten kenkiä, kun komea, tumma mies ryhtyi lähestymään minua hymyillen ja sanoi englanniksi tuntevansa minut, Minulla ponnahtivat tuntosarvet heti esiin ja mietin, mitä tuo urho minusta haluaa - rahapussin vai minut itseni. No, sen verran oli todellisuudentajua, että tajusin tuon jälkimmäisen toiveajatteluksi, olihan hän paljon minua nuorempi. Siis vaihtoehdoksi jäi rahapussi. Otin pari askelta taaksepäin ja ilmoitin, että minä en tunne häntä. Hän leväytti valkohampaisen, leveän hymyn ja sanoi taas englanniksi, että minä olin ollut ostamassa noin viisi vuotta sitten sinistä nahkatakkia ystävättärelleni hänen liikkeestään. Muisti palasi pätkittäin minullakin.

Olin taas Carihuelassa ostoksilla - tällä kertaa mieheni kanssa. Poikkesimme monipuoliseen intialaiseen pöytäliinakauppaan. Olimme usein hakeneet sieltä tuliaisia Suomeen ja vähän jotakin itsellekin. Olimme löytäneet aikaisemmin sieltä kauniin kirjaillun ruokapöydän liinan Espanjan kotiimme ja ajattelimme ostaa samanlaisen Suomen kotiin. Pohdimme siinä keskenämme suomeksi, että mikähän se noista liinoista oli ja kuinka pitkä. Viehättävä intialaisrouva meni hyllyn luokse, antoi sieltä prikulleen samanlaisen liinan ja ilmoitti, että viimeksi te ostitte 160 senttisen.

 

 Käymme usein Torremolinosin torilla torstaisin ihan vaan aamukävelyllä ja katselemassa, mitä uutta, kivaa on tarjolla. Tällä kertaa ihastuin nahkaiseen olkalaukkuun, mutta kauppiaalla ei ollut punaista. Hän lupasi  hankkia  sen seuraavaksi torstaiksi. Näin hän tekikin, ja kaupat syntyivät. Monen vuoden päästä menin ostamaan ystävälleni samanlaista. Ei ollut punaista. Ei tullut kauppoja. Kauppias kysyi minulta, miksi haluan aina  vain  punaista. Emme olleet mitenkään tuttuja, ja tässä välillä hänellä oli käynyt varmaankin kymmeniä tuhansia asiakkaita. Punaisesta laukustani en saanut kuvaa, koska se ryöstettiin täällä onnelassa vajaa kaksi  vuotta  sitten, mutta siitä tulee oma bloginsa.

 Kauppiaan muisti on uskomaton. Näin pidetään asiakkaat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

"Elämä on joko uskalias seikkailu tai se ei ole mistään kotoisin". (Helen Keller)  Olen Pirkko-Sipilä-Lähdekorpi ja seikkaillut maailmassa vuodesta 1949 lähtien. Tällä hetkellä seikkailen Andaluciassa ja intohimoni on neuloa eriparisukkia espanjalaisille. Marmorilattiat ovat kylmiä. Syntyperältäni olen Lammin likka ja eläkkeelle jäin Tampereen yliopiston sosiaalityön lehtorin toimesta väiteltyäni yhteiskuntatieteiden tohtoriksi kypsissä kymmenissä. Blogissani tulen tarkastelemaan Aurinkorannikon ilmiöitä, kulttuurien kohtaamisia ja sukupolvien törmäämisiä. Blogin valokuvaaja on oma armastukseni Rauno Lähdekorpi.

Hae blogista