Blogissani "Kauppiaan muisti" lupasin kirjoittaa oman blogin punaisen olkalaukkuni kohtalosta. Tässä se tulee.

Kävelin iloisin mielin, kevyin mummon askelin Fuengirolassa Los Bolichesin asemalta junakatua keskustaan päin. Olin menossa ystävättäreni luokse vajaan kilometrin päähän keskellä päivää. Kävelen jalkakäytävällä aina niin, että laukku on minun ja talojen välissä, etteivät mopopojat saa napattua sitä helposti. Niin nytkin. Olin päässyt ystävättäreni ovisyvennykseen, kun laukkuni hihnasta repäistiin rajusti takaapäin. Pidin tiukasti kiinni laukustani. Mopon päällä istuva urho heitti minut katuun ja kaasutti pois paikalta. Kuinka pystyikin niin pieni mies. Ihan kuin näytelmästä "Liian paksu perhoseksi". Kaikki tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt tehdä mitään. En edes huutaa.

Olin tyytyväinen vahvuuteeni ja laukun remmin kestävyyteen. Ei saanut laukkua. Konttasin maassa hakemassa jonnekin lentäneitä silmälasejani. Löysin ne ja samassa huomasin, että pieni mies juoksee minua kohti. Hän tarttui minua kainalosta ja nosti pystyyn. Sillä hetkellä tajusin, että caballero oli sama, joka minut heitti maahan. Nyt hän potkaisi minua alaselkään ja vei punaisen laukkuni. Taas olin rähmälläni kadulla. Kaikki kortit menivät ja 60 euroa rahaa. Onneksi olin unohtanut puhelimen kotiin. Hän oli välillä vienyt mopon nurkan taakse, ettei rekkaria tunnistettu. Enää en ollut tyytyväinen itseeni. En vieläkään huutanut.

Menin ystävättäreni luokse kai pienessä sokissa ja soitin miehelleni, joka hoiti korttien kuoletukset. Hän vei minut ensiapuun. Kylkiluita oli poikki ja mustelmia joka puolella. Myöhemmin selvisi, että polveenkin oli tullut murtuma. Sain vahvoja kipulääkkeitä. Muuta ei voitu tehdä sillä kertaa. Seuraavana päivänä menimme  espanjankielisen ystävämme kanssa poliisiasemalle tekemään rikosilmoituksen. Minua haastatteli hyvin asiallinen ja empaattinen poliisi, joka ihmetteli, että rosvo oli vielä palannut rikospaikalle hoitamaan hommansa loppuun. Ei ollut kuulemma ennen sattunut kohdalle vastaavaa. Hän ihmetteli, kun seisoin koko haastattelun ajan, mutta en pystynyt vammojeni takia istumaan. Poliisi sanoi, että tuskin rosvoa saadaan kiinni, kun ei ollut kameroita paikalla. Tapauksesta on kaksi vuotta ja rosvo todennäköisesti jatkaa hommiaan jossakin.

Ihmettelen, että silloin ei ollut ketään kadulla. Yleensä siinä kohden on aina kulkijoita. Olen myös pohtinut yleishabitustani. Se oli ehkä liian huomiotaherättävä. Minulla oli punaisen laukun lisäksi paljon muuta punaista. Eräs ystäväni sanookin kulkevansa aina ihan ryysyissä kadulla ilman laukkua, oikein köyhän näköisenä, ja rauhassa on saanut kulkea tähän asti. 

Varkaudet ja ryöstöt ovat hyvin yleisiä Aurinkorannikolla. Taisi olla ihan samalla viikolla, kun Torremolinosissa pahoinpideltiin hississä suomalainen nainen huonoon kuntoon. Suomalainen ystävärouva lyötiin tajuttomaksi rautatangolla oman asuntonsa ovella käytävällä. Suurimmalta osalta tuttavistani on jossakin vaiheessa viety rahapussi tai koruja tai ainakin yritetty viedä. Näitä tarinoita riittää. Samahan voi käydä tietysti Suomessakin. Sielläkin ryöstellään ja varastetaan nykyään. Kaikkea ei voi saada. Espanjassa saat nauttia auringosta, kauniista luonnosta, merestä, halvasta ruoasta ja polttoaineesta, iloisuudesta, energisyydestä, ystävällisyydestä, joustavasta liikenteestä jne., mutta turvallisuudessa on toivomisen varaa. Koko ajan lisätään poliiseja ja tilastojen mukaan rikollisuus on vähentynyt. Olen onnellinen, ettei käynyt pahemmin. Niskakin olisi voinut taittua ja voisin olla nyt neliraajahalvaantunut.Tänään kuitenkin köpsöttelin samaa katua iloisin mielin mutta ryysyissä ja ilman laukkua.

Kommentit (1)

Seuraa 

"Elämä on joko uskalias seikkailu tai se ei ole mistään kotoisin". (Helen Keller)  Olen Pirkko-Sipilä-Lähdekorpi ja seikkaillut maailmassa vuodesta 1949 lähtien. Tällä hetkellä seikkailen Andaluciassa ja intohimoni on neuloa eriparisukkia espanjalaisille. Marmorilattiat ovat kylmiä. Syntyperältäni olen Lammin likka ja eläkkeelle jäin Tampereen yliopiston sosiaalityön lehtorin toimesta väiteltyäni yhteiskuntatieteiden tohtoriksi kypsissä kymmenissä. Blogissani tulen tarkastelemaan Aurinkorannikon ilmiöitä, kulttuurien kohtaamisia ja sukupolvien törmäämisiä. Blogin valokuvaaja on oma armastukseni Rauno Lähdekorpi.