Miksi kirjoitan blogia? Siinäpä kysymys. Rahan vuoksi en tätä tee, koska tästä ei makseta. Olenko yllytyshullu - niin monet ovat usuttaneet minua bloggaajaksi? Olenko narsistinen? Haluanko vaan nähdä ja näyttää tekstini, kuvani, nimeni netissä. Haluanko sanoa blogissani jotakin painavaa? Haluanko vaikuttaa ihmisiin? Haluanko nostaa esiin jonkun erityisen persoonan? Haluanko tuoda iloa ja uusia asioita lukijoille? Haluanko näin saada uusia ystäviä?

Kaikkea tätä saattaa olla blogin taustalla, mutta suurin syy omasta mielestäni on intohimo kirjoittamiseen. Lähes parasta, mitä tiedän, on istahtaa koneen ääreen ja antaa vain tekstin tulla. Romaanin kirjoittamistakin olen suunnitellut, mutta en halua sitoutua niin pitkäjänteiseen projektiin, vaikka aihekin on jo olemassa. Olen tehnyt pitkäjänteisyyttä vaativia usean vuoden tutkimuksia ja kirjoittanut tieteellistä tekstiä. Nyt haluan kirjoittaa jotakin helppoa ja saada jotakin äkkiä valmiiksi. Blogin kirjoittaa nopeasti ja voi alkaa suunnitella seuraavaa. En voi väittää, etteikö positiivinen palaute tunnu hyvältä, mutta se ei ole syy kirjoittamiseen.

 

Blogin kirjoittaminen on minulle myös pakoa jostakin vähemmän kiinnostavasta. En juurikaan rakasta siivoamista, ja ruoan laittokin on vähän niin ja näin. Entisessä avioliitossani näin volvon perävalot, kun piti yhdessä alkaa siivota. Nykyisessä avioliitossani huomaan siivouspäivänä, että blogi kutsuu. Ilmoitan, että just nyt pitää saada se valmiiksi. Tai - voisitko tällä kertaa tehdä sen savuporokeiton ihan itse, kun mun tätyy nyt keskittyä blogiin. Silityslauta on samassa huoneessa kuin läppäri. Kun pitäisi alkaa silittää, astunkin mieluummin askelen vasemmalle ja alan kirjoittaa. Pistän lenkkarit jalkaan, mutta ei huvita - blogi kutsuu.

 

Liisa mieheni tekemällä savuporokeitolla

 

Kirjoittaminen sinänsä on kivaa, mutta tietotekniikka on joskus raivostuttavaa. Joskus kone ilmoittaa,  että joku toinen käyttää sivuani enkä voi tallentaa sitä, tai sivu on salainen, enkä voi käyttää sitä tms. Juuri, kun olen suurella vaivalla saanut kaikki kuvat käsiteltyä ja tekstiin, ne häviävät. No, ei muuta, kun aloitat alusta. Sitten, kun minulta ei enää ilmesty blogeja, olen saanut kyllikseni tekniikasta tai sen toimimattomuudesta - en kirjoittamisesta. Omassa päässähän se vika tietysti on, mutta kuuskutosena ei enää omaksu kovin helposti mitään monimutkaisuuksia.

Onneksi mieheni ymmärtää bloggaamiseni ja tsemppaa minua kirjoittamaan. Hänen intohimonsa on valokuvaus. Hän ottaa kuvat blogeihini, ja näin intohimomme yhtyvät. Minäkään en narise, kun hän lähtee kuvaamaan ja on ihan kuvauksen maailmoissa: selaa, rajaa, poistaa, oikoo, säätää, parantelee. Hänkään ei tee sitä rahasta vaan puhtaasta mielenkiinnosta asiaan. On hienoa nähdä, mitä on saanut aikaan.

 

Tiedän, että jotkut rikastuvat blogeillaan tai ainakin elävät niillä. Luin muutama päivä sitten netistä, kun muotibloggaajia haukuttiin narsisteiksi ja ahneiksi. Minulle on moni sanonut, että olen aivan tyhmä, kun viitsin ilmaiseksi tehdä tällaista. En edes käytä tässä yhteydessä sanaa "viitsiä", koska kirjoittaminen ja kuvaaminen ovat pakonomaisia tarpeita kuten monille musiikki ja urheilu. Mieheni sanoo, että tämähän on halpa harrastus, jos verrataan vaikka golfiin. 

Tämä on harrastus, mikä pitää virkeänä, ja tätä voi harrastaa silloin, kun itseä huvittaa.

 

Kommentit (1)

Vierailija

Teksteistäsi huomaa kyllä, että tykkäät kirjoittaa. Hienoa, että olet löytänyt mukavan harrastuksen, jotai voit toteuttaa Suomessa ja Espanjassa ja milloin itse haluat.

Seuraa 

"Elämä on joko uskalias seikkailu tai se ei ole mistään kotoisin". (Helen Keller)  Olen Pirkko-Sipilä-Lähdekorpi ja seikkaillut maailmassa vuodesta 1949 lähtien. Tällä hetkellä seikkailen Andaluciassa ja intohimoni on neuloa eriparisukkia espanjalaisille. Marmorilattiat ovat kylmiä. Syntyperältäni olen Lammin likka ja eläkkeelle jäin Tampereen yliopiston sosiaalityön lehtorin toimesta väiteltyäni yhteiskuntatieteiden tohtoriksi kypsissä kymmenissä. Blogissani tulen tarkastelemaan Aurinkorannikon ilmiöitä, kulttuurien kohtaamisia ja sukupolvien törmäämisiä. Blogin valokuvaaja on oma armastukseni Rauno Lähdekorpi.