Nyt en kerro Aurinkorannikon tapahtumista vaan Venäjän Karjalasta, vaikka kaikki saikin alkunsa Torremolinosissa. Viime talvena Aurinkorannikon entinen talvipappi, rovasti Pauli Tuohioja kertoi suunnitelmastaan lähteä heinäkuun alussa Venäjän Karjalaan. Kysäisin, voisinko mieheni kanssa päästä mukaan Metsäpirtti Seuran matkalle. Asia järjestyi, ja nyt kirjoitan Karjalan kuulumisia hämäläisin silmin.

Olin veteraani-isältäni kuullut Karjalan paikkojen nimiä. Hän kertoi mm. pyöräilleensä sota-aikana Lappeenrannasta Lempaalaan ja sieltä Rautuun. Soitin hänelle Raudusta ja kerroin, että olemme siellä majoittuneina presidentti Putinin vävyn hotelliin. Isä tuumasi:"Niin, minä nukuin siellä korsussa kaksi viikkoa." Metsäpirttikin oli vilahtanut isän puheissa. Neuvostoliitossa olin itse käynyt kauan sitten nuorisotyön opiskelijoiden opintomatkalla. Meiltä varastettiin silloin bussi. 1990-luvulla kävin työni puolesta tutustumassa suomalaiseen vanhustyöhön ja lapsiperheiden elämään Inkerinmaalla. Olin järkytynyt. Nyt en tiennyt oikein, mitä odottaa.

Meitä oli yli 50 iloista ja odottavaista, 10-92-vuotiasta matkalaista suuntaamassa Metsäpirttiin. Suurin osa meistä oli eläkeläisiä. Asuimme Raudussa presidentti Putinin vävyn omistamassa hotellissa. Hotelli on urheilukeskuksessa, ja mahdollisuudet harrastaa olivat oivalliset. Kuka meistä jaksoi harrastaa illalla, kun olimme päivät erilaisissa tilaisuuksissa ja tutustumassa ympäristöön? Ei kukaan. Yhtenä iltana kuuntelimme paikallista haitarivirtuoosia hotellin terassilla.

Hotellin rakennuksia

Meitä johdatti ja paimensi pariskunta Hyytiä neljä vuorokautta hyvin asiantuntevasti ja lempeästi. Pirkko ja Kalevi ovat käyneet kymmeniä kertoja Karjalanmaalla ja he tuntevat tiet, tavat ja ihmiset. Tien päällä he ovat toisensa kohdanneetkin, kun Pirkko 45 vuotta sitten liftasi Kalevin kyytiin. Kyydissä on pysynyt, ja mukana heillä oli Keijo, 10-vuotias tyttären poika.

Pirkko, Kalevi ja Keijo Laatokan kankaalla kahvilla

Siihen aikaan itsekin liftasin opiskelupaikkakunnan ja kodin väliä. Enää en uskaltaisi liftata, vaikka olisin nuorikin. Parasta oli, kun kerran liftasin huoltopoliisien kyytiin kuplavolkkariin. Siellä me istuimme takapenkillä Arskan kanssa. Arskaa vietiin Lammin työlaitokseen. Haju oli vahva. Arska kertoi juoneensa melkoisen määrän tenua elämässään. Aina paremmalta se kuulemma maistui, mitä enemmän sitä joi.

Horjahdin tuossa vähän sivuraiteelle, mutta kampean takaisin Karjalaan. Virallisia ohjelmia meillä oli Metsäpirtin pitäjänjuhla, tilaisuus muistojen lehdossa ja kukkien lasku Lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkille. Pitäjäjuhlassa sekä suomalaiset että Zaporozhskoylaiset ( metsäpirttiläiset ) puhuivat, ja paikalliset esittivät lisäksi musiikkiohjelmia. Lasten tanssiesitykset olivat pirteitä, kun pienet pojat tapasivat ripaskan askeleita. Metsäpirtin laulu tietysti laulettiin yhdessä.

 


Rovasti Pauli Tuohioja puhuu Muistojen lehdossa. 

 

Metsäpirtti elää lehmistä. Karjaa Metsäpirtin keskustassa.

Yhtenä päivänä porukka jakautui takseihin. Matkalaiset menivät omille kotipaikoilleen. Joku löysi vielä kotinsa ja sai aamukahvitkin paikallisilta asukkailta, mutta moni löysi vain rauniot tai oletetun talon paikan. Me muut ajelimme bussilla pitkin poikin ja tutustuimme seutuun. Minulle jäi erityisesti mieleen Paukunmäki, jonka takaa neuvotoliittolaiset olivat hurraata huutaen rynnänneet Suomeen. Paukunmäen kyläkauppa oli liikuttava. Kaksi kertaa meidät pysäytti "Metsämarket". Paikallinen Andrei ajeli pakettiautolla ja myi karttoja ja paikallisia juomia. Siellähän me sitten olimme vyötäröä myöden autossa ja valitsimme kuohuviinejä ja tietysti venäläistä vodkaa. Reissumme oli kaiken kaikkiaan siisti. Vodka ei ollut pääosassa eikä sivuosassakaan.

Paukunmäki

 

Paukunmäen kyläkauppa

 

"Metsämarket"

Eräänä päivänä lämmintä oli 32,5 astetta, ja päätimme mennä Laatokkaan uimaan. Se olikin ennalta arvaamaton seikkailu. Vorkenrantaan oli tie - jos sitä voi tieksi kutsua. Se oli kuoppainen ja möykkyinen ja kapea, mutta meidän lehmänhermoinen kuljettajamme Pekka lähti pitkällä bussilla viemään meitä sinne. Yllätys, yllätys Pietari oli tullut Laatokalle.

Autojen täytyi olla pietarilaisia, koska suurin osa oli komeita ja kalliita maastureita. Metsäpirttiläisten autot ovat pääosin vanhoja, hajoamispisteessä olevia ruosteisia ladoja. Autoja tuli vastaan aivan jatkuvana jonona, eivätkä ne aina mahtuneet bussin sivuitse. Bussin perässä tulleet autoilijat hermostuivat ja alkoivat ohittaa bussia, vaikka vastaan tuli jatkuva jono. Muutamat rohkeat matkalaisemme lähtivät henkensä kaupalla ohjaamaan liikennettä. He ajattivat maastureita metsään, jotta suma purkaantuisi. Tilanne oli melkoinen hulabaloo. Näytettiin kansainvälisiä käsimerkkejä, ja eräällä paikallisella "liikenteenohjaajalla" oli toisessa kädessä pullo ja toisessa kaulin.


Paikallinen "liikenteenohjaaja" tositoimissa

Viimein pääsimme perille. Ranta oli täynnä ihmisiä, mutta mikä hassuinta - se oli myös täynnä autoja. Eräs nuori matkalaisemme totesikin, että tämä oli suurin hänen näkemänsä autopesula. Vesi oli lämmintä ja pohja oli ihanaa hiekkaa, mutta kahlata piti n. 200 metriä, että pääsi uimaan. Rannan tuntumassa kuljettajamme pisti kahvin tippumaan, ja joimme ulkoilmakahvit. Siinä oli tunnelmaa.

 


Laatokalla uimassa

Paluumatkalla poikkesimme Viipurissa kahvilla Pyöreässä tornissa ja tietysti kauppahallissa. Päivä oli sateinen, joten torielämää ei ollut. Bussissa muisteltiin menneitä. Vanhimmat matkalaiset kertoivat kokemuksiaan elämästä Karjalassa. Veikko Korkka ( 92 ) muisteli, kuinka elämä oli köyhää silloisessa Tapparin rajakylässä. Kun kummatkin lehmät olivat ummessa samaan aikaan, kouluevääksi oli pelkkää ruisleipää. Se käärittiin sanomalehteen ja häpeillen syötiin. Kun lehmät poikivat, saatiin taas maitoa, voita ja juustoa. Leo Laulajainen kertoi elämästään 15-vuotiaana myllärinä Koselassa, mistä hän toistamiseen joutui lähtemään evakkoon.


Viipurin Pyöreä torni.

Matka vaikutti minuun syvästi. Lapsuusaika tuli konkreettisesti mieleen, kun infrastruktuuri muistutti 50-luvun Suomea puutaloineen, sorateineen ja kukkivine ketoineen. Pohdin karjalaisten tuntoja ja olisin ajoittain halunnut itsekin olla karjalainen kaikista menneistä kauhuista huolimatta. Kun matkalaiset lähtivät takseilla kukin omaan suuntaansa etsimään kotipaikkaansa, minäkin olisin halunnut lähteä etsimään kiintopistettä. Eihän minulla siellä mitään sellaista ollut. Hämeessä niitä on paljonkin, mutta se ei tunnu samalta, kun ne ovat itsestään selviä ja lähellä. Arvostan Hämettä ja olen kiitollinen, että olemme saaneet pitää kotiseutumme, mutta karjalaisten yhteisöllisyys ja kotiseuturakkaus olivat aivan käsin kosketeltavia ja tämä sai aikaan vahvoja tunteita. Kiitos, kun sain olla teidän ihanien ihmisten seurassa ja muistoissa.

Metsäpirtin maisemaa

Kommentit (1)

Vierailija

Olipas taas mukava lukea tätä soljuvaa kerrontaa. Kiitos Pirkko ja Raunolle upeista kuvista myös kiitokset♡

Seuraa 

"Elämä on joko uskalias seikkailu tai se ei ole mistään kotoisin". (Helen Keller)  Olen Pirkko-Sipilä-Lähdekorpi ja seikkaillut maailmassa vuodesta 1949 lähtien. Tällä hetkellä seikkailen Andaluciassa ja intohimoni on neuloa eriparisukkia espanjalaisille. Marmorilattiat ovat kylmiä. Syntyperältäni olen Lammin likka ja eläkkeelle jäin Tampereen yliopiston sosiaalityön lehtorin toimesta väiteltyäni yhteiskuntatieteiden tohtoriksi kypsissä kymmenissä. Blogissani tulen tarkastelemaan Aurinkorannikon ilmiöitä, kulttuurien kohtaamisia ja sukupolvien törmäämisiä. Blogin valokuvaaja on oma armastukseni Rauno Lähdekorpi.