On se päivä vuodessa, jona erityisesti muistamme heitä, jotka ovat jo menneet pois. On pyhäinpäivä. Alunperinhän tämä päivä on omistettu kaketi pyhimyksille, mutta nyt siitä on muodostunut kaikkien poismenneiden muistopäivä.

Olin kuoroni kanssa laulamassa kirkossa tilaisuudessa, missä luettiin kaikkien vuoden aikana kuolleiden nimet ja sytytettiin kynttilä heidän muistolleen. Sitä ennen kävin hautausmaalla viemässä kynttilän appivanhempieni haudalle. Oli jo pimeää, mutta haudoilla loistivat kynttilät luoden ympärilleen harrasta tunnelmaa. Ajattelin, että kynttilöiden liekit ovat ikäänkuin rukouksia, jotka nousevat korkeuteen rakkaitemme puolesta. Siinä on ikuisuuden kosketus, joka yhdistää heidät ja meidät, jotka vielä olemme täällä. Niin moni tuttu ja läheinen ihminen on jo siellä jossakin, mutta muistot pysyvät aina lämpiminä sydämissämme. Nekin muistot, jotka tekevät kipeää ja kertovat vaikeista asioista voi kohdata ilman ahdistusta ja armahtaen. Jumala antaa ihmiselle anteeeksi, niimpä meidänkin tehtävämme on armahtaa, jotta voimme elää ilman kaunaa ja katkeruutta. Mikään ei elämässä ole pelkkää auvoa ja onnea, mutta anteeksi annon kautta voimme elää täyttä elämää.

Laulaja Petri Laaksonen sanoo eräässä haastattelussa, että iankaikkisuuden sisäistäminen vapauttaa kuoleman peruuttamattomuudesta. Niinhän se on, elämä ei ole loppu, vaan jatkuu iankaikkisuudessa ja siellä saamme taas tavata heidätkin joskus, jotka nyt ovat pois. Täältä nousee kynttilän liekin lailla ajatus iankaikkisuuteen, se on läsnä, tässä ja nyt.