Kuutamon lumo

Viime yönä heräsin ja piti hiippailla keittiöön juomaan. Jäin katsomaan ikkunasta ulos ja olin näkemästäni aivan sanaton. Kuu paistoi kirkkaana ja koko maailma oli kuin kristallia. Hanki kimalsi kuin siihen olisi ripoteltu tuhansittain timantteja ja niitä riitti myös pihamaamme puihin. Syvänsiniset varjot piirtyivät lumelle salaperäisinä kuin jonkin näkymättömän taiteilijan piirtämänä. Tähdet loistivat taivaalla ikiaikaista valoaan kilpaa kuun loisteen kanssa. Läsnä oli häivähdys ikuisuutta, puhtautta, jota ei ihminen ollut liannut. Kauneutta, johon taitavinkaan taiteilija ei pysty.

Siellä, jossain lumipeitteen alla elämä lepäsi hiljaa, kuunteli kuun valon huokauksia ja hiljaista elämän virtaa. Kaikki on tallella ja tulee esille sitten, kun aika on. Ei kiirehdi, ei hoputtele, tietää että kaikella on oma aikansa. Vain jonkin eläimen jäljet hohtavalla hangella kertoivat, että maan päälläkin on vielä elämää, vaikka kaikki näyttääkin liikkumattomalta ja jäätyneeltä.

Kisu oli kiivennyt keittiön pöydälle ja puoliunessa tarkkaili, näkyisikö kuutamossa jotakin mielenkiintoista. Ehkä sitäkin piti valveilla tämä ihmeelliene valo, joka sai meidät levottomiksi. Tunne, että tästä pitää nauttia, tämä on niin harvinaislaatuista. Elämää kuin rajan toisella puolella, missä on ikuinen kirkkaus.