Olin eilen illalla teatterissa katsomassa näytelmää Viimeinen basodoble. Se herätti paljon ajatuksia, mitkä jäivät miellessäni pyörimään.

Näytelmä kertoo ikääntyvästä pariskunnasta, joka on jo vuosia viettänyt talvensa Espanjassa, mutta jouluna he kuitenkin ovat käyneet kotimaassa. Nyt he päättävät, että tämä joulu vietetään Espanjassa ja nautitaan olosta kaksistaan ilman hössötystä. Alku on auvoisaa, kaikki on ihanaa, aurinko paistaa, hinnat on halpoja ja suunitelmia tehdä kaikenlaista leijuu ilmassa. Pikkuhiljaa kaikki suunitelmat raukenevat, Sevillaan piti matkustaa, mutta kaikkien asioiden varmistelussa menee niin kauan, että bussi ehtii lähteä. Kieliopiskelut eivät vieläkään pääse alkuun ja miehen hartaasti suuniteltu terassin kaiteidenkaan maalaamisesta ei tule valmista. Kaikenlisäksi ilmenee, että miehellä alkaa muisti pettää.

Joulun lähestyessä tytär Suomesta ilmoittaakin, etää hän tulee perheineen vanhempia katsomaan. Siinä sitten valitetaan, miten oma rauha on mennyttä, mutta pistetään oikea jouluhössötys päälle. Hankitaan kuuset ja kinkut ja kaikki muukin joulurekvisiitta kuin kotona ikään.  Jääkaappi pullistelee ja ollaan jo onnellisia siitä, ettei tarvikaan olla kaksistaan. Kunnes sitten aaton kynnyksellä tytär soittaa ja kertoo, että lapsella on korvatulehdus, eivätkä he voi lasta kipeän korvan kanssa pistää lentokoneeseen. Siinä tulee sitten tutkistelun paikka koko Espanjassa oloa kohtaan, aatto meneekin siinä, että mietetään vain mitä mihinkin aikaan attona Suomessa tehdään. Tulee mieleen onko ollut järkevää yleensä koko Espanjassa olo. Kieltä ei ole opittu, golfiakaan ei ole opeteltu, maahan ei ole tullut tutustuttua ja lapsenlasten elämään kuuluminen on jäänyt etäiseksi.

Tässä iässä nämä tuntemukset ovat monelle meistä tuttuja. Pitää opetella luopumaan monista asioista, tulee sairautta itselle ja puolisolle ja tämä kenties sairauden muuttama kumppani pitää vain hyväksyä. Helposti kysyy itseltään, olivatko omassa elämässä tehdyt ratkaisut sittenkään oikeita. Osasinko ja halusinko olla oikealla tavalla puoliso, äiti, isoäiti, ystävä.  Ja ennenkaikkea osasinko olla hyvä itselleni vai unohdinko omat tarpeeni muiden tarpeiden jalkoihin. Osasinko antaa arvoa oikeille asioille niin, etten vain yrittänyt haalia tavaraa ja rakentanut kauniita kulisseja ympärilleni. Olinko rehellinen itselleni ja muille, vai sepittelinkö tarinoita siitä, miten hyvin meillä menee tai sitten olemalla marttyyri, jota kaikki ovat kohdelleet huonosti. Mutta niinhän se on, että tässä elämän tilinteassa on vain hyväksyttävä  se, mikä on mennyt. Mennyttä ei saa takaisin, eletään tätä päivää, vain se on meille annettu. Mutta eletään tämä päivä täysillä.