Olin itsenäisyyspäivää juhlimassa sisareni luona Espoossa.

Espoon kaupunki oli järjestänyt mahtavan itsenäisyyspäivän juhlakonsertin, joten sinnehän me siskoksetkin sitten tipsutimme korkokengissämme.

Olin miettinyt jo viikon verran, että miten kokisin ekan itsenäisyyspäivän Suomessa, niin monien Italia-vuosien jälkeen. Minua oli nimittäin jo eräs toinen paluumuuttaja valistanut, miten hän oli nyyhkyttänyt ensimmäisen itsenäisyyspäivän juhlan alusta loppuun.

Itseni tuntien, minä en nyyhkyttäisi. Ulvoisin. Ja tiedä sitten olisiko se vieruskavereistani sopivaa ja outoakin. Herkistyminen on kaunista, ulvominen pelottavaa. 

Metro Areenalla istui n.8000 suomalaista juhlavaatteissaan kurkkien sinisin valoin lavastetulle megalavalle, odottaen ensimmäisen esiintyjän astumista juhlayleisön eteen. Luvassa oli esim. Espoon musiikkiopiston sinfoniaorkesteri, Waltteri Torikka, Essi Luttinen ja Suvi Teräsniska, sekä Espoon oma 19-vuotias maailmanmaineen saanut sellisti Erkki Lasonpalo. 

 

Tunnelma oli erittäin juhlallinen, ja nautin esityksistä, kunnes silmäni lipsuivat kiinni sinfoniaorkesterin musiikin tahdissa. Nukahdin.

 

Olin herännyt kukonlaulun aikaan papiljoimaan ja lakkaamaan hiuksiani, rullaamaan sukkahousuja ja änkeämään itseäni juhlamekkoon. Lähtö kun oli aamupäivällä Tampereelta Espooseen. Ja pysähdyimme  matkalla ABC:lle syömään jouluruoan. Lanttulaatikko ja kinkku vatsassa eivät auta keskittymiseen konsertissa,vaikka se olisi kuinka huipputason juhlakonsertti.

Sätkähdin ja mietin, miten voin olla näin kylmän tunteeton. Ei puhettakaan itkuvirrestä. Miksi en koe valtavaa rakkautta Suomeani kohtaan?

Kunnes tajusin, että paluumuutossani on kyse niin suuresta asiasta, että tarvitsin aikaa asian tiedostamiseen ja tunteiden vastaanottamiseen.

Koin samoin kun synnytin esikoiseni. Olin kuullut juttuja siitä ihmeestä, kun tulet äidiksi ja saat lapsesi ensi kertaa syleilyysi. Taivaallista rakkautta!

Mitä? Häh? Kun sain pojanpalleron syliini, niin en tuntenut yhtään mitään. Tuijotin vain vauvaa ja mietin: "Mikä tämä on? Vauva vai? Siis munko?"

Suuret rakkaudet, jotka saavat aikaan isoja muutoksia, tarvitsevat aikaa syntymiseen.

 

Italiassa en koskaan pystynyt hakemaan Italian kansalaisuutta. Pelkäsin, että toisen maan kansalaisuus olisi vienyt minulta suomalaiset juureni ja lapsuuteni. Tunnekysymys, jota en voinut järjellä selittää itselleni. 

Kuitenkin lauloin italialaisten kanssa Italian kansallislaulua kyyneleet silmissä. Koin kuuluvani heihin, rakastin heitä, mutta en ollut italialainen, vaikka olin asunut kauemmin Italiassa kuin Suomessa.

 

Tämän parin kuukauden aikana, jolloin olen asunut Suomessa, olen tietoisesti halunnut olla ajattelematta ja muistelematta elämääni Italiassa. Olen keksinyt koko ajan jotain mukavaa tekemistä ja seuraa, voidakseni sopeutua Suomeen helpommin ja nopeammin. Nautin kotimaastani ja rakastan sitä.

Mutta tiesin, että en voi sulkea Italiaa arkkuun ja laittaa lukkoa kiinni ikuisiksi ajoiksi. Ikävä ja muistot on käytävä läpi, jotta voin sopeutua ja elää onnellisena tässä uudessa elämänvaiheessa. 

Viime viikolla Italia-arkkuni alkoi natista liitoksissaan: Koin yhtäaikaa iloa ja surua, onnellisuutta ja ikävää , tyytyväisyyttä ja hermostuneisutta. En tuntenut itseäni, etsin minyyttäni. Tunteeni heittelehtivät lumivyörystä sateenkaareen, ukkosmyrskystä kesäisen yöttömän yön hiljaisuuden rauhaan.

 

Suvi Teräsniska seisoi mikin takana pitkässä romanttisessa mekossa:

"Elämä on varjoja ja valoja.  Joskus se kyyneliin virittää, meillä on täydellinen elämä."

Suvin kaunis ääni, oli kuin helminauha, joka pudotti helmen kerrallaan lattialle. 

Kävin läpi elämääni: Pieniä lapsiani puistossa, syvää rakkauttani Sergioon, yksinäisyyttäni, Italian mustaa yötä meren aalloissa, rakkaita ihmisiä, jotka jäivät Italiaan. 

Filmiä Italian vuosiltani. Arkku avautui. Itkin. Itkin. Itkin.

 

Lopuksi kansa nousi seisomaan laulamaan Maamme-laulun. Sydämeni oli pakahtua. Lauloin laulun näin:

OI MAAMME...nyyhkytystä . ..YINMAA..nyyhkytystä...KULTAIN...itkua..KUKKULAA...ulvontaa..RANTAA RAKKAAMPAA ...nenä valuu..ulvontaa, nenän pyyhkimistä..nyyhkytystä.

Kommentit (8)

Olen suomalainen
11/8 | 

En ole ollut yhtenäkään itsenäisyys päivänä kotona ( Suomessa) sen jälkeen kun lähdin maailmalle, mutta tämä päivä on minulle oikein läheinen. Rakas äitini, karjalan evakko vauva ( sinisenä syntynyt, lumivalkoiseksi kasvanut Suomen neito ) siirtyi ajasta ikuisuuteen Suomen itsenäisyys päivänä yhdeksän vuotta sitten. Tunsin syyllisyyttä, että en ollut paikalla silloin, mutta hän oli siskojeni ja isäni seurassa loppuun asti. Siskoni lohduttivat minua, ja sanoivat, että pidä kauniit muistosi. He olivat läsnä, mutta heidän viimeiset muistonsa olivat niin erilaiset luotamme poistuvan äidin sängyn vierellä. Minulla on viimeinen mielikuva elävästä äidistäni viljuttamassa lentokentällä lasin läpi ja huulilla " AilaViu ". Äiti olisi aina halunnut oppia englantia ja kävi "jees- piirissä. Minulta ei englanti sujunut ja äiti pyysi milloin naapureita ja milloin työkavereita jeesaamaan kun hänelle oli niin tärkeää, että opin englannin. Minä en niille tunneille aina leikeiltäni ehtinyt, ja kun äiti sai tietää siitä niin hän sanoi, että hän maksaa niistä tunneista. Minä olin ällistynyt siitä, että niistä maksetaan kun mielessä oli " Äiti, missä ihmeessä minä englantia tarvitsen?!" . Äiti tiesi. Olen asunut melkein puolet elämästäni Amerikassa. Tyttö voi lähteä Suomesta, mutta Suomi ei lähde tytöstä. Sininen ja valkoinen, värit ovat vapauden.

Leila
Liittynyt7.10.2015
12/8 | 

Kiitos lämpimästä ja rehellisestä elämän ja kokemusten makuisesta kommentista, tällaisia on ilo lukea❤

Leila

Vierailija
13/8 | 

Voi Leila rohkea nainen, taas kaunis kirjoitus ihmisestä muutoksen keskellä. Elämä ei aina ole helppoa mutta jos se sitä olisi ei se elämää olisikaan .

Anita
15/8 | 

Kiitos ihanan rehellisestä blogista. Niin suomalainen! :-) Italialaisin maustein, ihan parasta !

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Leila Kiiskinen on paljasjalkainen tamperelainen, joka vietti lapsuutensa runoja ja tarinoita kirjoitellen ja makaroonivelliä syöden. Kohtalo vihjaili jo silloin tulevasta muutosta Italiaan. Blogissaan Leila kertoo "reaalifantasiahuumorilla" elämästään Isä Matteon pikkukaupungissa Spoletossa.

Hae blogista

Kategoriat