Hammaslääkärin lasiovessa lukee: "Soita kelloa".
Auringonsäteet paistavat suoraan silmiini ,ja yritän tirkistellä, missä se ovikello on.
Ei löydy.
Mietin, että pitäisiköhän mennä hammaslääkärin vastaanottohuoneen ikkunan alle  huhuilemaan.
Samassa kuuluu klik ja ovi aukeaa itsestään.
Joku oli nähnyt  huolestuneen  pärstäni ovivideolta ja aukaissut  oven.

Odotushuone  on moderni ja siisti mutta lämminhenkinen  kuin kodin olohuone.
Istun alas nahkaiseen nojatuoliin ja vilkaisen  seinällä olevaan televisioon.
Hammashoitaja kävelee käytävää minua kohden hymyillen samalla leveästi.
Kyllä minäkin hymyilisin, jos ei olisi porakone seinän takana odottamassa.

Astun hennon, tumman hammashoitajan  perässä sisälle poraushuoneeseen.
Hammaslääkäri  valkean valkoisessa takissaan antaa minulle kättä ja esittelee  itsensä:
"Hei Leila! Olen Roberto."
Vai niin, ajattelen minä.
Roberto huomaa epäilevän, harhailevan katseeni ja jatkaa:
"Istu alas. Ei tarvitse pelätä, olen helläkätinen ja voit nostaa heti kättä jos vähänkin sattuu."
Roberto on mukavan, leppoisen ja luotettavan näköinen, pitkä kolmekymppinen mies, joten päätän luottaa.
Eihän tässä nyt oikein muutakaan voi,  kun on viisikymppinen eikä viisivuotias,  joten jätetään tällä kertaa itku ja huutokohtaus väliin.
Istun tuolille ja hammashoitaja aukaisee minulle pääni yläpuolella, katossa olevan TV:n.
Kysyy: Musiikkia vai tv - ohjelma?"
Valitsen musiikin,  sillä ei tämä ole ihan nappiin oleva paikka katsella rakkauselokuvaa, ja itkeä hammaslääkärin takin hihaan.

Roberto hoitaa hammastani ja aina välillä rauhoittelee silitellen käsivarttani. 
Ihme ja kumma, oloni on levollinen.
Melkein unohdan olevani hammaslääkärissä.
Sanoin melkein.
Roberto tuoksuu hyvälle,  puhtaalle, miedolle saippualle.
Rentoudun.

Illalla nukahtaessa tunnen vieläkin hammaslääkärin miellyttävän tuoksun ympärilläni.
Rakastuin hellään ja turvalliseen hammaslääkäriini.
Ei mitään forever rakkautta.
Mutta kyllä tämä yhden päivän kestää.
Kunnes rakastun päiväksi johonkin toiseen.
Vaikka liikennepoliisiin.

PS. Kuvat odotushuoneesta.

Kommentit (1)

Lisay

Olen kerran nukahtanut hammaslaakarissa kesken hoidon.En pelkaa hammaslaakaria ja pienet paikkauksetkin pyydan ilman puudutusta,silla inhoan sita puudutuksen jalkeen olevaa tunnottomuutta.En sentaan viela ole rakastunut hammaslaakariini vaikka ihan mukava nuorimies onkin!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Leila Kiiskinen on paljasjalkainen tamperelainen, joka vietti lapsuutensa runoja ja tarinoita kirjoitellen ja makaroonivelliä syöden. Kohtalo vihjaili jo silloin tulevasta muutosta Italiaan. Blogissaan Leila kertoo "reaalifantasiahuumorilla" elämästään Isä Matteon pikkukaupungissa Spoletossa.

Kategoriat