Eilen aamulla välähti pikkuruiseen mieleeni, että tänä vuonna en koristelekaan kotiani joulukuusella vaan joulupuskalla.
Havuja ja pihlajan oksia marjoineen metrinkorkuiseen savimaljakkoon.

Innoissani otan välittömästi auton alleni ja lähden etsimään kuusia, mistä saisi kauniita, suuria havun oksia.
Metsästä?
Ei, Spoleton keskustan pääkadulta.
Enhän halunnut liata ja kastella mokkasaapikkaitani märässä ja savisessa metsikössä.

Pääkadulla on pitkä autojono, ja meno hidasta, joten körötellessäni autollani liikenneruuhkassa, minulla on samalla aikaa etsiä silmilläni sopivaa kuusta tien varresta.
Pyörittelen päätäni oikealta vasemmalle, tarkkaavaisena, havupuita tutkiskellen.

Autojono pysähtyy seinään.
Iiiiiii iiiiii iiiiiii iiiiiiiiiiiiiiiiiiii.
Jarrutan hullunlailla, kenkä melkein auton pohjasta läpi.
Auto liukuu kymmenisen metriä,
hitaasti mutta varmasti, edessä seisovan auton perään.
Ehdin juuri ajatuksissani toteamaan, että nyt rysähtää, kun autoni pysähtyy.
Viisi senttiä ja Audin perä olisi ollut rutussa, kuten Pandaraukkani etupeltikin.
Eli vielä olisi ollut tilaa.
Ainakin pari senttiä.

Mietin, että ehkä sittenkin järkevämpää lähteä etsimään havujani jostain muualta kuin pääkadulta.
Kahvittaa vaan niin ja haluaisin pysähtyä vakipaikkaani Corradon kahvilaan kupposelle.
Parkkipaikkaa on mahdotonta löytää, joten päätän keittää kahvit vasta kotona, urakkani jälkeen.
Näen, että joku toinen onnekkaampi on löytänyt parkkipaikan.
Työntänyt sivuun kadunvieressä seisovan valtavan roskiksen, ja laittanut autonsa roskiksen tilalle.
Ai, eipä tullut mieleeni.
No, ensi kerralla sitten.

Naisella mieli muuttuu aika nopeasti,
niinpä minunkin metsäni muuttui kenkäkaupaksi.
Myydäänkö Italiassa joulukuusia kenkäkaupoissa?
Ei ainakaan viime jouluna, jos nyt ei sitten ole tämän joulun uutuus.

Sen verran oli onnea tällä naisella, 
että kenkäkaupan takapihalla kasvoi "eiaavistustakaanmitä"-puskia,
joissa roikkui oksilla pihlajanmarjan näköisiä, punaisia marjoja.
Siitä vaan moottorisaha esille ja sahaamaan oksia.
No, ei ollut tällä kertaa moottorisahaa auton hansikaslokerossa, mutta sakset kuitenkin.
Naisethan lähtee metsään kaatamaan kuusta sakset taskussa.
Hankalaa ja työlästä oli,
mutta lopulta kauniit, punamarjaiset oksat, makasivat autoni takakontissa.

Yllätyksekseni, iltapäivällä, Sörtsö kantoi sisälle havun oksia, missä keikkuivat vielä kävytkin.
Oli sahannut oksat kotitalonsa omasta puusta.

Viisas mies.
Ymmärtää ja toteuttaa Leilan toiveet lennossa.

Illalla, yhdessä olkkarin sohvalla vierekkäin istuen, ihailimme joulupuskaamme.
Lisäsin oksille muutaman, kuluneen näköisen, rautaisen sydämen,
missä tuikkii himmeä valo sisällä.
Ruukun eteen roikkumaan ison punaisen villasydämen.
Romanttinen.
Tunnelmallinen.

 

Muistuttaa joulukuusta.
Tai jotain sinnepäin.

Joulupusikko.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Leila Kiiskinen on paljasjalkainen tamperelainen, joka vietti lapsuutensa runoja ja tarinoita kirjoitellen ja makaroonivelliä syöden. Kohtalo vihjaili jo silloin tulevasta muutosta Italiaan. Blogissaan Leila kertoo "reaalifantasiahuumorilla" elämästään Isä Matteon pikkukaupungissa Spoletossa.

Hae blogista

Kategoriat