Jäähyväisiä

Eipä ole minusta paljon kuulunut, käsi ylös jos joku on kaivannut. Hei, joku käsi nousi! Vai heilutteliko muuten vaan?

Pari kuukautta elämäni on ollut hullunmyllyä, jalat vain kulkeneet vauhdilla edellä ja pää tullut melkoisen tyhjänä perässä. Olen tehnyt muuttoa Spoletosta, huonekaluista ja Sörtsöstä. 30-vuoden tavarat, 7-vuoden rakkauslaulu.

Sydän ollut välillä raskas kuin kivi, välillä keveä kuin höyhen.

Surua menneisyydestä, pelkoa tulevaisuudesta mutta intoa muutoksista, elämän uudesta alusta. Varmuus siitä, että päätös on ollut oikea.

Viimeisen kuukauden aikana koti ei ollut enää koti, vaan sotkuinen varasto. Keräsin asunnosta omat tavarani yhteen huoneeseen muuttoa varten. Lattialla lojui laatikoita, yksinäisiä kenkiä, poisheitettäviä vaatteita, papereita, koriste-esineitä ja koira. Hyllyt ja kaapinpäälliset notkuivat kirjoja ja virallisia papereita oleskeluluvasta sydänfilmiin. 

Eräänä päivänä olin lähdössä pankkiin, ja kirjoitin kiireessä Ibanin ensimmäisen kaaoksesta löytämäni paperin reunaan. Pankin kassalla sitten huomasin, antaessani paperin kassaneidille, että mistä suttupaperista oli kyse:

"Teille on varattu aika ilmaiseen PAPA-kokeesen 13.10.2016"

Mietin pitkään minne muuttaisin. Ajatus elämisestä Spoletossa yksin, tuntui ahdistavalta. Jokaisessa vanhankaupungin kadunkulmassa kuuluisivat Sörtsön ja minun yhteiset askeleet, jokaisessa ravintolassa meidän nauru, jokaisessa marketissa ajattelisin Sergion sanoja:" Työnnä sä ruokakärryä, kun oot seksikkäämpi kun mä kun työnnät sitä."

Päätin, että lähden pidemmäksi, tuntemattomaksi ajaksi, lasteni luokse Suomeen.

Ongelmana olisi vain koirani Maxim. Pärjäisikö hän Suomen kylmyydessä? Ja kun Maxim puhuukin vain italiaa, ei edes englantia.