Tässä numerossa keskitymme elämään halvalla. Monelle se on pakko, monelle opittu hyve. Veljeni tapasi sanoa, että jos ei ole puutetta leivästä, ei tiedä köyhyydestä mitään. Oikeassa oli.

Joillekin nuukasti eläminen on trendikäs vaihtoehto, tapa ilmaista itseään. Eikä siinä mitään. Onhan se hienoa, että kaupunkilainen hipsteri kokee tärkeiksi samat asiat kuin isovanhempansa: kierrättää, säilöö, neuloo ja välttää turhaa kulutusta.

”Köyhyys ei ole sitä, että itsellä on vähän, vaan sitä, että toisella on enemmän”, kirjoittaa uusi kolumnistimme, historioitsija Teemu Keskisarja. Hän pistää köyhyyden historiallisiin raameihin sivulla 51. Keskisarja muistuttaa meitä siitä, että saamme paljon parjaamaltamme yhteiskunnalta monia palveluja ja asioita halvalla tai kokonaan ilmaiseksi. Tämä tuppaa unohtumaan.

Kilpailu edullisuudesta on tehnyt meistä kaikista itsemme palvelijoita. Tilasin hiljattain apteekin nettikaupasta rasvan. Parin päivän kuluttua sain sähköpostiini tiedon, että puteli on noudettavissa. Ystävällinen farmaseutti näytti minulle kädestä pitäen, miten saan tilaukseni ulos automaatista. Syön tässä sinun töitäsi, ajattelin.

Jos olisin ostanut rasvan apteekista, farmaseutti olisi palvellut minua ja lopuksi kassaneiti rahastanut ostokseni. Hintaa tuotteelle olisi tullut muutama euro enemmän kuin nettikaupassa, mutta olisinhan työllistänyt kahta ihmistä.

Aamulla luin sanomalehdestä, kuinka ruokakaupan asiakkaat hehkuttivat maksuautomaattia. Voit ihan itse skannata ostoksesi ja maksaa kortilla. Ei tarvitse jonottaa. Ystävälliset kassaneidit kyllä avustavat, miten vähitellen osaat tehdä kokonaan heidän työnsä.

Itsepalvelu tuli Suomeen reilut 50 vuotta sitten ja voi, miten kuuliaisesti olemme siihen kasvaneet. Palvelun perään ei huuda kukaan. Nyt kuuluu olla riemuissaan, että osaa hoitaa kaiken itse. Sähköisistä palveluista ei ole pulaa. Sanoinko palveluista? Tarkoitin tietenkin toisen työn tekemistä itse.

Teknologia helpottaa elämäämme. Se on nopeaa ja kätevää. Mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta tai kykyä oppia käyttämään sähköisiä palveluja. Eikö kukin meistä voisi aikajoin käyttää palveluja, jotka vielä työllistävät? Toisen ihmisten kohtaaminen, pari vaihdettua sanaa… Eivätkö ne sittenkin ole tärkeämpiä kuin sen ihan viimeisen sentin säästäminen? Ainakin silloin, jos ei ole ihan pakko.

Valoisia päiviä!

Päätoimittaja, riitta.korhonen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 2/2017

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Timo K
Liittynyt1.1.2017
1/1 | 

Palvelusta ei moni ole halukas maksamaan eikä monella ole varaa siitä maksaa. Suomessa on kai totuttu tai opittu tekemään  itse kun on jouduttu tekemään itse. Mutta olihan ennen palvelua.  Postiautossa , se  kirkkaan keltaine linja-auto, oli rahastaja , kaupassa myyjiä, huoltoasemalla tankkaaja ja puhelinkeskuksessa  työntekijä, joka välitti puhelut  sinne minne pitikin. Se oli aikaa, jolloin puhelinnumeromme oli 21.  :)

Nyt teen paljon itse koska osaan ja haluankin.  Hoidan pankkiasiat, tilaan matkan ja matkaliput sekä kannan ravintolassa ruuan jälkeen kupit tiskiin ja kaupassa tavarat kassalle.  Tulevaisuudessa  moni työ loppuu koska automaatio ja robotit hoitavat työt tehokkaamin, nopeammin ja halvemmalla kuin työntekijät. 

En elä halvasti, vaikka voisin. Säästän kuitenkin, jotta voin maksaa velkani tai hankkiakseni jotain. Eläkeikään on vielä kymmenen vuotta,  ehkä enemmänkin.

Timo Kantola

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

"Elämässä on ihanaa sen yllätyksellisyys ja keskeneräisyys. Valmista ei tule tekemälläkään.

Raivon partaalle minut saa epäreiluus ja ulkokultaisuus. Suoraan ja rehellisesti, siinä on sanomisen voima!”

Riitta Korhonen

Teemat

Hae blogista