Kirjoitukset avainsanalla blogi

Salasanasi status on heikko, ilmoittaa palvelin. Pöh. Ja minä kun luulin keksineeni niin nokkelan salasanan. Pitää keksiä parempi. Ja muistaa laittaa se johonkin ylös.

Onneksi, onneksi minulla on pieni ruutuvihkoni. Se on täynnä erilaisia numeroita ja koodeja, yliviivattuja kirjain- ja numeroyhdistelmiä, päivämääriä, ties mitä. Ilman vihkoani olisin hukassa.

Nykyelämä on kuin teinien puhe: täynnä lyhyitä, koodinomaisia tunnuksia. Pitää muistaa PUK-koodi, PIN-koodi, salasanat nettiin, pankki- ja bonuskorttien tunnukset, leffakanavan tunnus, työpaikan eri ohjelmien tunnukset... Ja muista hyväksyä käyttäjätiedot. Äläkä kuljeta tunnuksiasi mukanasi, jotta ne eivät joudu vääriin käsiin. Ja vaihda tunnuksesi tarpeeksi usein.

Moni palveluyritys on tullut apuun ja perustanut Oma-alkuisen palvelun. Kuulostaa söpöltä ja läheiseltä. Sinne vaan rekisteröitymään, helppoa kuin heinänteko. Nyt tarvitsisi vain muistaa, millä tunnuksella rekisteröidyin ostamaan lehtiä, millä kirjoja, millä kampaamoajan, millä ruokaa. Ja oliko se äidin toinen nimi, jolla kerran rekisteröidyin siihen kivaan sisustuskauppaan?

En ole diginatiivi, siis syntynyt kännykkä kehdossa. Kuulun kuitenkin sukupolveen, joka 1970-luvun lopulla otti tietotekniikan käyttöönsä. MikroMikko oli kiva kaveri. Usein mietin, miten minua edeltäneet sukupolvet mahtavat selvitä teknistyneestä arjestaan. Toivottavasti heillä on lähipiirissään joku, joka auttaa.

Ihmiskontaktia ei paraskaan salasana korvaa.

Tekniikka on hyvä renki. Se on helpottanut monia asioita, töissä ja vapaa-ajalla. Tuhannen ja yhden yön tarinoissa puunhakkaaja Ali Baba keksi rosvojen aarreluolan salasanan, Sesam aukene. Kunpa joku keksisi systeemin, jossa yksi salasana riittäisi kaikkeen. Ja toivottavasti elämme jatkossakin maailmassa, jossa elävät ihmiskontaktit eivät katoa tunnusten taakse.

Hyvää alkavaa syksyä!

Riitta

Päätoimittaja

riitta.korhonen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdessä 16/2017

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Niinä kesinä en edes yrittänyt saada sormiani tai kynnenaluksiani puhtaaksi. Olkoot siniset, ajattelin. Keräsimme ystävättäreni kanssa mustikoita litra ja tauko -periaatteella. Päivä oli pulkassa vasta kun ämpäri oli täynnä. Myimme marjat eteenpäin. Viikon poiminnasta kertynyt tili oli meille teineille iso raha.

Noista ajoista on mustikanpoiminta jäänyt veriini. Alkukesästä pelkään, että halla vie kukat. Sitten mietin, onko liian kuivaa tai liian märkää. Lopulta jännitän, ehtiikö joku muu marja-apajilleni ennen minua. Kesä ilman mustikanpoimintaa ei ole minulle oikea kesä, ja ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka käyttävät lomansa marjastamiseen. Vuosien ajan pidin itsekin lomani mustikka-aikaan.

Mikä siinä voi olla niin ihanaa, kyselevät tutut, jotka eivät vapaaehtoisesti marjaan mene.

Kesäinen mustikkaretki sulattaa talven huolet.

Ihanaa on se, että olen yksin omien ajatuksieni kanssa. Ja vaikka olisin metsässä jonkun toisen kanssa, näen hänestä vain kaukana häämöttävän selän. Istun mättäällä ja mietin, kannattaisiko käydä suolla tai suunnata syvemmälle metsään – ehkä siellä olisi paremmat apajat. Aika kuluu, ja moni talvisaikana mieltäni painanut asia suorenee ja sulaa pois.

Tässä numerossa kerromme mustikan terveyttä edistävistä vaikutuksista. Jo 1,5 desiä tätä supermarjaa päivässä tekee kropallemme ihmeitä. Eikö ole upeaa, että meillä on metsissämme tällainen aarre. Ja ihan ilmaiseksi kaikille.

Minun sininen hetkeni on mustikkaretki. Jollekin toiselle se on ongenkohon tuijottelu, kasvimaan kitkeminen tai metsänraivaus. Luontokokemus lisää elämän tasapainoa. Metsän, kasvien ja veden viestejä on helpompi lukea kuin kivitalojen ja liikenteen, sanovat tutkijat. Uskon joka sanan.

Hyvää elokuuta kaikille!

Riitta

Päätoimittaja

riitta.korhonen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 15/2017

Tässä numerossa keskitymme elämään halvalla. Monelle se on pakko, monelle opittu hyve. Veljeni tapasi sanoa, että jos ei ole puutetta leivästä, ei tiedä köyhyydestä mitään. Oikeassa oli.

Joillekin nuukasti eläminen on trendikäs vaihtoehto, tapa ilmaista itseään. Eikä siinä mitään. Onhan se hienoa, että kaupunkilainen hipsteri kokee tärkeiksi samat asiat kuin isovanhempansa: kierrättää, säilöö, neuloo ja välttää turhaa kulutusta.

”Köyhyys ei ole sitä, että itsellä on vähän, vaan sitä, että toisella on enemmän”, kirjoittaa uusi kolumnistimme, historioitsija Teemu Keskisarja. Hän pistää köyhyyden historiallisiin raameihin sivulla 51. Keskisarja muistuttaa meitä siitä, että saamme paljon parjaamaltamme yhteiskunnalta monia palveluja ja asioita halvalla tai kokonaan ilmaiseksi. Tämä tuppaa unohtumaan.

Kilpailu edullisuudesta on tehnyt meistä kaikista itsemme palvelijoita. Tilasin hiljattain apteekin nettikaupasta rasvan. Parin päivän kuluttua sain sähköpostiini tiedon, että puteli on noudettavissa. Ystävällinen farmaseutti näytti minulle kädestä pitäen, miten saan tilaukseni ulos automaatista. Syön tässä sinun töitäsi, ajattelin.

Jos olisin ostanut rasvan apteekista, farmaseutti olisi palvellut minua ja lopuksi kassaneiti rahastanut ostokseni. Hintaa tuotteelle olisi tullut muutama euro enemmän kuin nettikaupassa, mutta olisinhan työllistänyt kahta ihmistä.

Aamulla luin sanomalehdestä, kuinka ruokakaupan asiakkaat hehkuttivat maksuautomaattia. Voit ihan itse skannata ostoksesi ja maksaa kortilla. Ei tarvitse jonottaa. Ystävälliset kassaneidit kyllä avustavat, miten vähitellen osaat tehdä kokonaan heidän työnsä.

Itsepalvelu tuli Suomeen reilut 50 vuotta sitten ja voi, miten kuuliaisesti olemme siihen kasvaneet. Palvelun perään ei huuda kukaan. Nyt kuuluu olla riemuissaan, että osaa hoitaa kaiken itse. Sähköisistä palveluista ei ole pulaa. Sanoinko palveluista? Tarkoitin tietenkin toisen työn tekemistä itse.

Teknologia helpottaa elämäämme. Se on nopeaa ja kätevää. Mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta tai kykyä oppia käyttämään sähköisiä palveluja. Eikö kukin meistä voisi aikajoin käyttää palveluja, jotka vielä työllistävät? Toisen ihmisten kohtaaminen, pari vaihdettua sanaa… Eivätkö ne sittenkin ole tärkeämpiä kuin sen ihan viimeisen sentin säästäminen? Ainakin silloin, jos ei ole ihan pakko.

Valoisia päiviä!

Päätoimittaja, riitta.korhonen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 2/2017

Kommentit (1)

Timo K
Liittynyt1.1.2017
1/1 | 

Palvelusta ei moni ole halukas maksamaan eikä monella ole varaa siitä maksaa. Suomessa on kai totuttu tai opittu tekemään  itse kun on jouduttu tekemään itse. Mutta olihan ennen palvelua.  Postiautossa , se  kirkkaan keltaine linja-auto, oli rahastaja , kaupassa myyjiä, huoltoasemalla tankkaaja ja puhelinkeskuksessa  työntekijä, joka välitti puhelut  sinne minne pitikin. Se oli aikaa, jolloin puhelinnumeromme oli 21.  :)

Nyt teen paljon itse koska osaan ja haluankin.  Hoidan pankkiasiat, tilaan matkan ja matkaliput sekä kannan ravintolassa ruuan jälkeen kupit tiskiin ja kaupassa tavarat kassalle.  Tulevaisuudessa  moni työ loppuu koska automaatio ja robotit hoitavat työt tehokkaamin, nopeammin ja halvemmalla kuin työntekijät. 

En elä halvasti, vaikka voisin. Säästän kuitenkin, jotta voin maksaa velkani tai hankkiakseni jotain. Eläkeikään on vielä kymmenen vuotta,  ehkä enemmänkin.

Timo Kantola

Seuraa 

"Elämässä on ihanaa sen yllätyksellisyys ja keskeneräisyys. Valmista ei tule tekemälläkään.

Raivon partaalle minut saa epäreiluus ja ulkokultaisuus. Suoraan ja rehellisesti, siinä on sanomisen voima!”

Riitta Korhonen

Teemat