Kirjoitukset avainsanalla Riitta Korhonen

Olin 13-vuotias kun Helsinkiin tuli konsertoimaan Up With People -niminen nuorisokuoro. Kuorolaiset asuivat kotimajoituksessa, ja niinpä meilläkin majaili heistä muutama. Palkkioksi yösijasta saimme konserttilippuja.

Valmistauduin konsertti-iltaan huolella. Ostin pitkulaisen lehtiön. Sellaisen, jota amerikkalaiset lehtimiehet käyttivät elokuvissa. Ja lyijykynän. Siellä sitten istuin, Helsingin vanhassa Messuhallissa, ja olin tekevinäni arviota konsertista. Kuuntelin, katselin ja annoin kynäni sauhuta. Kaikki oli leikkiä, koska eihän minulla ollut sovittuna mediaa, jonne olisin arvioni saanut.

Välillä vilkuilin ympärilleni ja toivoin: ehkä joku, edes yksi ihminen tässä salissa ajattelee, että olen oikea toimittaja.

Oikea toimittaja, miten ihanalta tuo sanapari kuulosti.

Vieläkin nousevat kylmät väreet selkään, kun muistan nuo hetket.

Minun unelmani päästä oikeaksi toimittajaksi kantoi, ja vuosien varrella olen saanut rustata aika monta haastattelulehtiötä täyteen.

Olen onnellinen, sain mitä halusin. 13-vuotiaasta nykyhetkeen, 50 vuotta, olen elänyt toimittajaunelmaani. Ensimmäiset juttuni kirjoitin vahapaperille, ja teksti ladottiin käsin kirjapainossa. Nyt toimittajan perustaitoihin kuuluu osata tehdä jutustaan lukuisia versioita, jakaa ja joskus taittaakin juttunsa. Mutta yksi ei ole muuttunut: hyvin kirjoitetun jutun vetovoima on lyömätön. Siihen ei ajan hammas pysty.

Nyt, hyvät lukijat, on aika sanoa kiitos ja näkemiin. Tämä pääkirjoitus on viimeiseni ET:n päätoimittajana. Jään eläkkeelle ensi vuoden alusta.

Kiitos, hyvät lukijani siitä, että olette viihtyneet seurassani. Kiitos juttuvinkeistä, mielipiteistä, parannusehdotuksista, kehuista ja moitteista. Lehti on ikuisesti kehittyvä projekti, jossa lukijoiden äänten kuuluu soida.

Ja unelmat, niitä kohti kannattaa aina mennä.

Leppoisaa joulun aikaa ja kaikkea hyvää alkavalle uudelle vuodelle!

Riitta

Päätoimittaja

riitta.korhonen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 22/2017.

Kommentit (1)

70-vuotias
1/1 | 

Harmi kun nyt vasta hoksasin lukea tämän Riitan kirjoituksen, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kuinka monella meistä onkaan ollut unelma jostakin ammatista ja kuinka monelta se on jäänyt saavuttamatta ja onnekkaimmat ovat onnistuneet tekemään unelmistaan totta. Kyllä meitä "sivuilleen vilkuilijoita" on varmaan tänäkin päivänä toivomassa että joku huomaisi tai ainakin luulisi meidän olevan jotakin.

Leppoisia eläkepäiviä Riitalle toivottelee eräs eläkeläinen

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sairastin lapsena sekä hinkuyskän että tuhkarokon. Kumpikin tauti oli yleinen vielä 1950-luvun Helsingissä. Omat lapseni eivät ole näistä taudeista kärsineet. Eivät, koska heidät on rokotettu kumpaakin vastaan.

Tunnen monta vanhempaa ihmistä, jotka ovat kärsineet lapsena sairastetun polion seurauksista koko elämänsä ajan. Nykypolvi ei poliosta kärsi. Ei, koska heidät kaikki on rokotettu sitä vastaan.

Siksi en voi kuin hämmästellä keskustelua rokotuksen tarpeellisuudesta ja sitä, miten moni nykyäiti kieltäytyy rokottamasta lastaan.

Rokotusohjelmamme, kansallinen ylpeydenaiheemme, tuntuu monelle luomumammalle olevan jonkinlainen lääkäreiden ja lääkefirmojen välinen salaliitto. Näin siitäkin huolimatta että rokotteiden avulla pelastetaan – todistettavasti – maailmassa vuosittain 2–3 miljoonaa ihmistä varmalta kuolemalta.

Silmät ymmyrkäisinä luin heinäkuisesta Helsingin Sanomista juttua Pietarsaaresta, jossa lasten rokottamattomuus alkaa olla kansanliike. Voi kysyä, miksi luottamus yhteiseen terveydenhuoltoomme horjuu joillakin näin pahasti. Yhtä hyvin voi kysyä, mikä saa ihmiset näin yltiöpäisesti korostamaan yksilöllisiä oikeuksiaan. Olisikohan se oikeiden ongelmien puute, vastaa täti minussa.

"Näin digiaikana ei muusta puhutakaan kuin yhteisöistä. Silti elämme nyt yksilökeskeisemmin kuin koskaan."

Minä ja minun oikeuteni tuntuvat liian usein ajavan yhteisen hyvän ohi.

Tästä pääsenkin sujuvasti pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmaan, jossa todetaan: Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä.

Juuri tästä on yhteiskuntarauhassa kyse: velvoitteiden ja vastuun tasapainosta. On eettisesti oikein, että vahvemmat huolehtivat heikoimmistaan. Mutta yhtä lailla on eettisesti oikein, että noudatamme yhteisiä pelisääntöjä. Rokotus on minusta tällainen, yhteinen pelisääntö, ei yksityisasia. Se on osa yhteistä turvallisuuttamme. Kuten liikennesäännöt: keksisikö joku, etteivät ne koske häntä? Tai että verojen maksaminen ei vain nyt nappaa.

Kun velvoitteet ja oikeudet ovat tasapainossa, voimme kaikki hyvin.

Jos minulla nyt olisi vastasyntynyt lapsi, en muuten veisi häntä Pietarsaareen, en edes päivävisiitille.

Turvallista loppukesää!

Päätoimittaja, riitta.korhonen@sanoma.com

Nyt pistän kukkahatun päähäni ja paheksun. Nimittäin suomalaisten juhlapukeutumista.

Joka ikisissä menneen kesän pirskeissä on nimittäin pistänyt silmääni vieraiden huono pukeutuminen.  Enkä todellakaan tarkoita, että juhliin pitäisi aina tulla ihan viimeisen päälle pukeutuneena, mutta jotain rajaa soisi olevan. Nuoriso ei raaski luopua tennareistaan´, vaikka kyseessä olisi oman papan hautajaiset ja vanhempi naisväki ei muista pestä hiuksiaan edes juhlaa varten. 

Miltähän mahtaa tuntua kauniisti pukeutuneesta juhlakalusta rytkyjuhlioiden keskellä? Varmaan aika yksinäiseltä. Ja hän on sentään se, joka on pistänyt rahansa likoon kivojen juhlien järjestämiseksi.

Miksi juhlakutsun saanut ei jaksa kunnioittaa juhlijaa edes sen vertaa että viitsisi vetää päälleen vähän paremmat releet? No joo, joo, tiedetään: ei ole enää erikseen juhlavaatteita.Ei tarvitsekaan olla, mutta siisteys ja puhtaus ei kai tule liian kalliiksi kenellekään. Juhlissa on kyse toisten, erityisesti juhlivan ihmisen, huomioonottamisesta. Miksi mennä koko juhlaan jos ei viitsi edes t-paitaa vaihtaa?

Tyylinsä voi sitten kukin valita ihan itse. Ei siitä sen enempää.

Huono pukeutuminen ei ole yksin nuorison ongelma. Ei ollenkaan. Kaiken ikäiset leidit ja herrat syyllistyvät ihan samaa. Paras tämän kesän bongauksistani oli uimashortseissa ja likaisessa ja ryppyisessä paidassa siskonsa kuusikymppisille kauniisti koristeltuun juhlatilaan tullut mies. Ja jalassa tekocrocsit, nuo uudet kansalliskenkämme. Olin sanaton.

Ennen työmiehellä oli yksi puku jonka hän veti päälleen kaikkiin parempiin tilaisuuksiin. Ei koreiltu mutta kunnioitettiin tilaisuutta ja sen järjestäjää. Toivoisi että vanhat ajat palaisivat.

Riitta Korhonen

Kommentit (2)

Raija Tuomiranta
1/2 | 

Jokin raja on pakko olla. Crocseissa en ole kotonani edes lähikaupassa.

Tytti Tättäläinen
2/2 | 

Tennarit taitavat olla nykyään salonkikelpoiset. On niitä (tai ainakin juhlavampia versioita) nähty itsenäisyysjuhlissakin, Hollywoodin tilaisuuksista puhumattakaan.

Veli tuli sisarensa juhliin arkisissa, jopa hassunkurisissa tamineissa. Varmaan sisko kuitenkin, veljensä tuntien, tälle anteeksi antaa. Kaikkien veljet eivät tule synttärijuhliin ollenkaan. Kaikilla ei edes ole veljeä.

Että ottaa päähän tämä iänikuinen jauhaminen vanhuudesta voimavarana. Meillä tuntuu pyörivän kokonainen teollisuushaara asian ympärillä. Seminaaria, tempausta ja mietintöä pukkaa. Mutta mikään ei tunnu muuttuvan.

Mielikuvien muuttaminen on pitkäjänteistä työtä, se tiedetään. Mutta silti tuntuu nyt vanha levy jääneen soimaan liian pitkäksi aikaa.

Miksi vanhuuden sigma on niin negatiivinen? Tämä tuntuu oudolta koska kaikista kauhukuvista huolimatta on suomalainen vanhuus Euroopan mittakaavassa hyvä, maailman mittakaavasta puhumattakaan. Meillä olisi kaikki valtit tehdä vanhuudesta ja sen ympärillä olevista palveluista ja tuotteista Suomelle vientituote.

Me tiedämme että kansantalouden varallisuudesta leijonanosa on vanhemmilla ihmisillä.  Me tiedämme, että uusista autoista ostaa suurimman osa yli 50-vuotiaat. Me tiedämme, että ulkomaanmatkoista suurin osa on vanhempien ihmisten tekemiä. Me tiedämme, että kulttuurilaitokset pysähtyisivät jos vanhempi väki tekisi kulttuurilakon.

Mutta se leima. Vanhuuden pöly on harmaata ja masentavaa. Missä on se rohkea markkinoija joka onnistuu sirottelemaan vanhenemisen ylle taikapölyä. Hänelle voi taata menestystä.

Seminaareilla ei vanhuuskuvamme parane. 

Riitta Korhonen

Kommentit (1)

Pirkko Karjalainen
1/1 | 

Hyviä kysymyksiä ja näkökantoja. Seminaareissa puhutaan paljon, mutta siihenpä se useimmiten jääkin.
Mitä pitäisi tehdä ?
Meidän iäkkäiden - käytän tarkoituksella tätä nimeä - on uskallettava ihan reilusti olla iäkkäitä ja vanhoja.
Me emme saa jäädä haikaile maan menneitä ja kauhiste lomaan tulevia.
Meillä on ostovoimaa - toisilla enemmän ja toisilla vähemmän - ja meidän on vaadittava palvelua. Siitä on tietysti varauduttava maksamaan kohtuullisesti. Netissä hoidetaan monet asiat, siis pysytään siinäkin kärryillä, mutta ei hävetä osaamattomuutta.
Ollaan ja eletään mielemme mukaan. Niinhän nuoremmat kin tekevät. Jos olemme hengen ja ruumiin puolesta kunnossa , eipä tuolle ole esteitä.
Ha sitten: vaikutetaan yhteiskunnassa tehtäviin päätöksiin. Ei jätetä heikompia ikäkavereita oman onnensa nojaan.
Entinen tyttö maalta

Seuraa 

"Elämässä on ihanaa sen yllätyksellisyys ja keskeneräisyys. Valmista ei tule tekemälläkään.

Raivon partaalle minut saa epäreiluus ja ulkokultaisuus. Suoraan ja rehellisesti, siinä on sanomisen voima!”

Riitta Korhonen

Teemat