Salasanasi status on heikko, ilmoittaa palvelin. Pöh. Ja minä kun luulin keksineeni niin nokkelan salasanan. Pitää keksiä parempi. Ja muistaa laittaa se johonkin ylös.
Onneksi, onneksi minulla on pieni ruutuvihkoni. Se on täynnä erilaisia numeroita ja koodeja, yliviivattuja kirjain- ja numeroyhdistelmiä, päivämääriä, ties mitä. Ilman vihkoani olisin hukassa.
Nykyelämä on kuin teinien puhe: täynnä lyhyitä, koodinomaisia tunnuksia. Pitää muistaa PUK-koodi, PIN-koodi, salasanat nettiin, pankki- ja bonuskorttien tunnukset, leffakanavan tunnus, työpaikan eri ohjelmien tunnukset... Ja muista hyväksyä käyttäjätiedot. Äläkä kuljeta tunnuksiasi mukanasi, jotta ne eivät joudu vääriin käsiin. Ja vaihda tunnuksesi tarpeeksi usein.
Moni palveluyritys on tullut apuun ja perustanut Oma-alkuisen palvelun. Kuulostaa söpöltä ja läheiseltä. Sinne vaan rekisteröitymään, helppoa kuin heinänteko. Nyt tarvitsisi vain muistaa, millä tunnuksella rekisteröidyin ostamaan lehtiä, millä kirjoja, millä kampaamoajan, millä ruokaa. Ja oliko se äidin toinen nimi, jolla kerran rekisteröidyin siihen kivaan sisustuskauppaan?
En ole diginatiivi, siis syntynyt kännykkä kehdossa. Kuulun kuitenkin sukupolveen, joka 1970-luvun lopulla otti tietotekniikan käyttöönsä. MikroMikko oli kiva kaveri. Usein mietin, miten minua edeltäneet sukupolvet mahtavat selvitä teknistyneestä arjestaan. Toivottavasti heillä on lähipiirissään joku, joka auttaa.
Ihmiskontaktia ei paraskaan salasana korvaa.
Tekniikka on hyvä renki. Se on helpottanut monia asioita, töissä ja vapaa-ajalla. Tuhannen ja yhden yön tarinoissa puunhakkaaja Ali Baba keksi rosvojen aarreluolan salasanan, Sesam aukene. Kunpa joku keksisi systeemin, jossa yksi salasana riittäisi kaikkeen. Ja toivottavasti elämme jatkossakin maailmassa, jossa elävät ihmiskontaktit eivät katoa tunnusten taakse.
Hyvää alkavaa syksyä!
Riitta
Päätoimittaja
Teksti on pääkirjoitus ET-lehdessä 16/2017
