Mistä elokuvasta kirjailija kannettiin itkien ulos? Mikä on elokuvaterapeutin varhaisin valkokangasmuisto? Kolme suurkuluttajaa kertoo omat terapeuttiset kuvamuistonsa.

”Minut talutettiin ulos elokuvateatterista”

”Kun täytin viisi, äitini vei minut tapaamaan Dumboa. Paikka oli elokuvateatteri Sininen Kuu Helsingissä. Tarina isokorvaisesta hylkiönorsusta teki minuun lähtemättömän vaikutuksen: varsinkin kohtaus, jossa norsuäiti lohduttaa kiusattua poikastaan laulamalla vankilansa kalterien läpi. Se hyväksyy lapsensa korvineen päivineen. Ja kuten tunnettua, myöhemmin Dumbosta kuoriutuu ilmojen halki kiitävä lentäjätähti.

Yksi nuoruuden mieleenpainuvimmista elokuvaelämyksistä oli John Hustonin ohjaus Muistot, joka perustuu James Joycen upeaan novelliin ”Kuolleet”. Olin aivan halvaantunut sen tunnelmasta ja todentuntuisesta viestistä. Yhden dublinilaisen illanvieton näennäisen merkityksettömiä tapahtumia seuraa itkua pidätellen, niin rajusti elokuva paljastaa ihmisyytemme ja katoavaisuutemme.  Kun Gabriel lopussa kuuli lumen hiljaa lankeavan maailmankaikkeuden läpi ”elävien ja kuolleitten päälle”, oli jo turha pidätellä: muistan, että minut talutettiin ulos elokuvateatterista kyynelten sokaisemana mutta oudosti onnellisena.

Viime vuosilta mieleen on jäänyt Michael Haneken Rakkaus, sillä on niin epäsentimentaalinen ja kaunis kuvaus loppuaan kohti kallistuvasta ihmissuhteesta, elämästä ja kuolemasta. Ohjaus ja näyttelijäntyö häikäisevät. R-sanaa ei elokuvan aikana mainita kertaakaan, mutta se tihkuu läpi jokaisesta kuvasta.”

Tuuve Aro on helsinkiläinen kirjailija ja elokuvakriitikko.

Mikael Saarinen: Rohkea pusu oli uutta

”Olen käynyt lapsesta saakka paljon elokuvissa. Äitini vei minua ahkerasti elokuviin ja vähän vanhempana opin käymään elokuvakerhoissa. Niissä näin paljon hienoja elokuvia, joista en välttämättä silloin tajunnut juuri mitään, mutta jotka silti tekivät vaikutuksen.

Chaplinin poika on ollut minulle aina erittäin tärkeä elokuva. Yksi syy sen merkittävyyteen lienee se, että kasvoin 1970-luvun avainlapsena pihoilla veljeni kanssa, kun kotona ei ollut aikuisia. En ehkä ihan yhtä katupoikana kuin elokuvan päähenkilö, mutta samaistuminen oli silti helppoa. Toinen syy lienee se, että minulla oli perinteisen suomalaisen etäiset välit isääni toisin kuin elokuvan kulkurilla, joka oli valmis uhraamaan kaiken ”poikansa” eteen. Kulkuri halasi ja jopa pussasi rohkeasti poikaansa, mitä en koskaan ollut nähnyt missään suomalaisperheessä. Ja lopussa löytyi vielä äitikin, joka katui poikansa heitteillejättöä ja lupasi täydellistä happy endiä.

Olen psykoterapeuttina käyttänyt myös leffaterapiaa apuvälineenä. Joskus ihmisen voi olla vaikea kohdata ongelmiaan ja silloin leffaterapiasta voi olla apua. Elokuva toimii eräänlaisena peilinä, josta voi heijastella omia tuntemuksiaan, mihin eläytyi, mikä kosketti tai jätti kylmäksi. Elokuvan jälkeen sen herättämistä tunteista on tärkeää keskustella, jakaa ne jonkun kanssa.”

Mikael Saarinen on helsinkiläinen psykoterapeutti, filosofian tohtori ja tietokirjailija. Hänen kirjansa Leffaterapiaa (2006) esittelee yli 50 elokuvaa, joiden avulla voi parantaa itsetuntemustaan.

Ursula Lehtivuori: Rakensin elokuvan avulla isää uusiksi

”Yksi unohtumattomimmista elokuvakokemuksistani on Olli Saarelan ohjaama Rukajärven tie vuodelta 1999, joka perustuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin. Elokuvasta on tullut minulle tärkeä siksi, että olen sotaveteraanin tytär. Isäni oli jatkosodan aikaan juuri Rukajärvellä. Isä ei koskaan kertonut minulle juuri mitään sotakokemuksistaan. Muutamasta pikkuruisesta isän kuvasta muista lapsena tihrustelleeni rintamatunnelmaa. Olen samaa mieltä kuin nykytutkimus, että soditut sodat siirtyvät sukupolvelta toiselle osittain juuri sen takia, että niistä on vaiettu.

Isän vaiteliaisuuden takia jouduin katsomaan elokuvan useaan kertaan, ja oikeastaan rakensin samalla uudelleen kuvaa isästäni. Itse elokuvakin on mielestäni hyvä, siinä on tiivis tunnelma ja se on jännittäväkin. Elokuvasta on elävästi jäänyt mieleen muun muassa kohtaus, jossa sotilaat ovat tiedusteluretkellä Vienan Karjalassa. He istuvat pöydän ääressä kuin viimeisellä ehtoollisella, kun yksi sotilaista alkaa laulaa kaunista italialaista ooppera-aariaa.  Italialainen oopperakulttuurin ja nuorten sotilaiden yhdistämisestä syntyy hieno ja monitulkintainen kontrasti.”

Ursula Lehtivuori on lahtelainen eläkkeellä oleva toimittaja ja elokuvien harrastaja.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kurkistajassa ET:n toimittajat supisevat kulttuurimaailman kuulumisista (vain sinulle), kurkkaavat kulissien taakse ja vinkkaavat parhaista elämyksistä, ilmiöitä, kirjoista ja kuulumisista.

Onko sinulla sipisipi-juttu taidemaailmasta? Kerro meille!

Toimituksen yhteystiedot löytä täältä

Blogiarkisto

2015
2014

Kategoriat