Osa muistoistani on mustavalkoisia. Silti ne ovat niin voimakkaita, että ne ovat kuin omia. Niin kuin vaikkapa ammeesta pilkottava pyrstö, jota Pekka ja Pätkä tuijottavat hätääntyneinä. He ovat saalistaneet merenneidon, mutta eivät tiedä, mitä sille tehdä. Lapsenmieltäni kohtaus myllersi niin, että pitkään polkskutin aina vedenpintaa, ennen kuin uskalsin uida.
Myöhemmin nauroin Puupäille vatsani kipeäksi. Pätkän tempuille, Justiinan pelottavuudelle ja Pekalle, ihan vain Pekkana. Parasta oli, ettei tarvinnut nauraa yksin. Viereisissä muotoon painuneissa plyyssituoleissa nauroivat isovanhempani.
Meidän yhteinen harrastuksemme olivat kotimaiset elokuvat. Sukankudinten rytmikäs kalke kiihtyi dramaattisimmissa koskeenhukuttautumisessa, kun taas laveammissa suvannoissa se saattoi hiljetä täysin. Ennen nauhoittavia digibokseja hiljentyneet hetket paikkasin minä: opin referoimaan nukahtelijoille tärkeimmät hetket, jotta pysyimme kaikki kärryillä. Vuosi vuodelta taitoa tarvittiin yhä enemmän, kunnes seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa kutimet hiljenivät lopullisesti.
Ei elokuvia voinut yksin katsoa. Mehän elimme kulkurien, kreivien ja ryöstettyjen morsiamien kautta juuri noiden rakkaiden mummojen nuoruutta. Yritin silti ikävissäni jatkaa harrastusta. Menin ystäväni kanssa murrosiän kynnyksellä elokuvateatteriin katsomaan Pekkaa ja Pätkää puistotäteinä. Odotimme hilpeää kokemusta, mutta meitä nolotti, elokuvahan oli ihan tyhmä!
Meni vuosikymmeniä ilman vanhoja kotimaisia elokuvia. Tallensin niitä iltapäivän ohjelmavirrasta, ostelin alennuslaareista niitä edes katsomatta. Sitten yhtenä päivänä poikani halusi katsoa jotain. Hän valitsi Pekka Puupään. Siitä se alkoi. Sain uuden seuran. Poika tarkistaa tv-ohjelmista, mitä iltapäivällä tulee. Parhaat katsotaan yhdessä illalla.
Tuttujen kuvien äärellä lapseni ovat oppineet, että joskus hinkit tarkoittivat muutakin kuin tissejä, että sodasta jäi orpolapsia ja että Helsingin Malmi oli joskus maaseutua. He tietävät nyt myös sen, että Pekka on kiltti, vaikka onkin vätys, eikä Justiina oikeasti ole paha, vaikka huutaakin. Ja, että kaikki se, mikä joskus nauratti, ei naurata enää, mutta se ei haittaa. Aina löytyy jotain hauskaa, vaikka tahatontakin.
”Äiti, kun olit lapsi, oliko kaikki silloin mustavalkoista”, kysyi poikani yhtenä iltana. Mitäs siihen sanomaan, muuta kuin, että: ”Tavallaan.”
Kotimaisia elokuvia tulee Ylen TV 1:n kanavalta arki-iltapäivisin.
Muun muassa Risto Orkon Siltalan pehtoori keskiviikkona 29.10 klo 13.30 ja Orvo Saarikiven Poikamiespappa maanantaina 3.11. klo 13.30.
