Joka syksy, yli 20 vuoden ajan, Leena Lehtolainen on julkaissut kirjan ja alkanut jo heti uutta. Seurasimme yhden teoksen syntyä ja murhan ajatuksia.
Huhtikuu 2014.
Inkoolaiskodin ikkunoista pilkottaa kevätmetsä. Lumi on sulanut pieniksi lämpäreiksi ja silmut valmistautuvat puhkomaan vihreyttä. Kirjailija Leena Lehtolaisen mieli on vielä kiinni talven töissä, kun hän katselee työhuoneensa ikkunasta maalautuvaa maisemaa.
Työpöytä näyttää mukavan kirjalliselta. Papereita, kuvia, muistilappuja ja tietokone. Ja käden ulottuvilla Hönde-kissa hyrisemässä tahtia.
– Korjaan tulevan kirjani kolmatta versiota, Leena selittää ja oikoo samalla käsikirjoituspinon hiirenkorvaisia sivuja.
Vähän yli kolmen kuukauden kuluttua tuon pinon on tarkoitus löytyä kirjakaupoista Kuusi kohtausta Sadusta -romaanina.
– Vielä tässä on ihan mukavasti aikaa, mutta täytyy myöntää, että olen onnellinen kun ollaan jo näin pitkällä, Lehtolainen nauraa. Kirjailijavuodet ovat nostaneet stressinsietokykyä. Syksy ja kirja tulevat ajallaan yhtä varmasti kuin lehdet tänä keväänä puihin.
Tarina kulkee junassa
Kertomus on kasassa ja ilmestymispäivä tiedossa. Mutta mistä kaikki romaanissa oikein saa alkunsa?
Siihen on Leenan mielestä mahdotonta vastata. Alkuja on niin monta.
– Tähänkin kirjaan muistiinpanoja oli olemassa jo usealta vuodelta. Aika paljon tulee ideoitua muualla kuin kirjoituspöydän ääressä: sienimetsässä, hiihtolenkeillä. Muutaman idean tähän tarinaan sain parissa taidenäyttelyssä.
Ensimmäinen tiivis kirjoitusvaihe alkoi lokakuun alkupuolella, ja se oli tällä kertaa noin seitsemän viikon pituinen.
– Täytyy myöntää, että minkään aikaisemman kirjan kanssa en ole tehnyt näin tiivistä rypistystä. Kirjoitin usein tosi myöhään ja vietin tuon ajan aika lailla tekstin äärellä.
Teksti ja tietokone ovat siitä näppäriä, että ne kulkevat kiireisen kirjailijan mukana. Tarina on päässä ja kone laukussa.
– Syksyisin on hurjasti menoa. Siksi kirjoitan milloin missäkin, junissa, lentokoneessa, hotellihuoneissa. Pystyn keskittymään melkein missä tahansa, hän hymähtää.
Arki antaa rytmin
Kun julkaisee kirjan vuodessa, ei voi istua kannonnokassa odottamassa inspiraatiota. Keskittymisen taidon Leena oppi jo kirjailijanuraansa aloitellessaan.
– Silloin meidän pojat olivat pieniä ja aika oli hyvin rajallista, aina muutama tunti jossain välissä. Se oli pakko oppia käyttämään hyväksi.
Lasten mukana kirjoittamiseen muovautui tietty vuodenkierto: kesät ja joululomat rauhoittuivat loma-ajoiksi, eikä mielellään yömyöhään kirjoittava kirjailija voinut jäädä arkiaamuisin sängynpohjalle pötköttelemään.
– Onkin jännä nähdä, kun pojat nyt ovat aikuistumassa, miten kirjoittamisrytmilleni käy. Muuttuuko se, vai pitäydynkö tässä jo opitussa, Leena pohtii.
Tänä keväänä Leenalla on kulunut tekstin kanssa aavistuksen normaalia pidempään osittain siksi, että näytelmän ja romaanin yhdistävä rakenne on hänelle uudenlainen muoto.
Lähtökohtana on näytelmä taiteilijasta, joka katoaa ennen ensi-iltaa.
Ennen intensiivistä kirjoitusvaihetta kirjailija teki taustatyötä, niin kuin aina muutenkin. Teatteri, kuvataide sekä taiteilijan ja julkisuuden välinen suhde olivat aihemaailmoiltaan jo entuudestaan läheisiä. Tapahtumapaikankin, Aleksanterin teatterin, Leena jo tunsi. Hän on nuorena työskennellyt sen ravintolassa.
Leena myöntää, että rakenteen lisäksi tämän käsikirjoituksen tekotapa ollut muutenkin poikkeuksellinen.
– Yleensä lähden kirjoittamaan alusta, mutta tätä en. Kirjoitin ensin kohtauksia vähän minne sattuu, koska kerronta on niin erilaista. On ollut kiinnostavaa pohtia, mitä kaikkea repliikissä voi kertoa ja miten se voi kuvata tilanteita.
Aiemmin Leena on kirjoittanut näytelmätekstiä näyttämölle, muttei koskaan näytelmää romaaniksi.
Kun uusin versio on viimeistelty, käsikirjoitus lähtee kustantajalle vielä kertaalleen luettavaksi ja sen jälkeen on lopullisten korjausten vuoro. Sitä ennen Leena ottaa vastaan kevään, käy pienellä matkalla ja tapaa ystäviä, kun ote tekstistä alkaa vähän hellittää.
Sanavalintoja syynätessä
Toukokuu 2014.
– Olisiko tätä mahdollista kertoa aiemmin, Leenan kustannustoimittaja Hannu Harju kysyy ja kieputtaa kynää käsikirjoituksen päällä.
Harjun työhuoneessa on meneillään Leenan käsikirjoituksen viimeinen editointipalaveri.
Leena etsii omista papereistaan Harjun osoittaman paikan ja myöntää itsekin pyöritelleensä samaa kohtaa. Repliikeissä on niin paljon tarinankulkua, että joissakin kohdin ajoitusta on tarkistettava.
– Minulla ei ole koskaan ollut kirjoissani näin paljon tekstiä kursiivilla, näyttääköhän se enää taitettuna järkevältä, Leena pohtii.
Tässä vaiheessa kevättä, kun käsikirjoitusta viimeistellään, korjaukset liittyvät useimmin sanavalintoihin, pieniin kerronnan viilauksiin ja epäloogisuuksien poistoon.
Harjun mielestä Leena on hyvä yhteistyökumppani. Yli kymmenen vuotta kestäneessä työsuhteessa molemmat jo varmasti tuntevat toistensa työtavat.
– Leena osaa ottaa palautetta vastaan. Hän on erityisen pedantti yksityiskohdissa. Soittaa asiantuntijoille selvittääkseen asioita, jotka ovat kirjoissa kenties vain mainintana.
Leena on myös kirjailija, jonka kirjat myyvät. Hannu Harju arvostaa Leenan uskallusta menestyksestä huolimatta matkata epämukavuusalueille. Leenasta se on välttämätöntä jo ammattimielessä.
Entä mihin asioihin Harju on Leenan teksteissä editoijana kiinnittänyt huomiota? Onko Leenalla erityisiä helmasyntejä?
Hetken mietinnän jälkeen Harju keksii:
– Leena on yhteiskunnallisesti valveutunut. Ehkä siitä syystä ensiversioon on joskus putkahdellut näkemyksiä, jotka on lopullisesta tekstistä jätetty pois opettavaisen sävyn välttämiseksi.
Kustantaja ja kirjailija jatkavat käsikirjoituksen läpikäyntiä, molemmat omista nivaskoistaan. Aina kirjailija ei näytä tarvitsevan edes editoria.
– Nimekäs. Miten olen voinut käyttää sitä sanaa, se on minusta kamala, Leena huokaisee ja viivaa armotta sanan yli.
Loppuviilaus on aina tuskallisinta. Erityisesti Leena vihaa oikolukua.
– Omia tekstejä on vaikea lukea tarkasti, mutta onneksi sen lukee minun lisäkseni myös kustannustoimittaja ja oikolukija.
Käännösmatkailua
Elokuu 2014.
Kirjailija oli kevään korvilla aivan oikeassa: kirja ja syksy saapuvat takuuvarmasti.
Julkistamistilaisuuden jälkeen kirja alkaa elää omaa elämäänsä. Se arvioidaan muutamissa sanomalehdissä, useissa kirjallisuusblogeissa ja aikakauslehdissä.
Leena kiertää puhumassa kirjamessuilla, kirjakaupoissa ja kirjastoissa, niin kuin edellisenäkin syksynä, jo yli 20 vuoden ajan.
Jokaisessa syksyssä on jotain erilaista kuin aiemmissa. Tänä vuonna Leena myöntää jännittäneensä vähän tavallista enemmän uudenlaisen romaaninsa vastaanottoa.
– Yleinen palaute on ollut se, että myös lukijat ovat hieman pelänneet Sadun muotoa, mutta alettuaan lukea jääneet koukkuun ja ihmetelleet tarinan luistavutta, hän kertoo.
Kotona Inkoossa Leena on tänä syksynä harrastanut erityisen paljon matkalaukkujen pakkausta.
Marraskuun alussa Leenalta saapuu sähköpostiviesti. Hän on palannut edellisenä yönä New Yorkista ja lähdössä seuraavalla viikolla Tokioon, kansainväliseen rikoskirjallisuustapahtumaan.
Aiemmin syksystä hän on kiertänyt kirjallisuusfestareilla Ranskassa, käynyt Frankfurtin kirjamessuilla ja Prahassa.
Tahti kuulostaa uskomattomalta, mutta Leena nauttii reissuista.
Mieleen muistuu kirjailijan kevään valossa kylpenyt työhuone Inkoossa. Sen hyllyt notkuivat erivärisiä pehmeä- ja kovakantisia Leena Lehtolaisia 29 eri kielellä.
– On hauskaa oppia kääntäjien, käännösten ja matkojen kautta eri kulttuureista uusia puolia. Ja samalla miettiä, miten vaikkapa sana pulla kääntyisi, Leena totesi huhtikuussa työpöytänsä takaa.
Silti, kaiken keskellä Leena Lehtolainen tänäkin syksynä kirjoittaa käsikirjoitusta monenmoisissa kulkuvälineissä.
”Mutta koska Hannu ei ole nähnyt vielä riviäkään, ei siitä sen enempää”, Leena lopettaa sähköpostinsa.
Ei sitten. Mutta ehkä lähiaikoina, kenties jossain Helsingin ja Tokion välisessä ilmatilassa tapahtuu jotain jännittävää ja arveluttavaa, jopa murha, joka on ensi syksynä kypsä luettavaksi.
Haastattelu on julkaistu alunperin ET-lehdessä 20/2104.
