Olen niitä, jotka lykkäävät asioita eteenpäin, kunnes on liian myöhäistä. Edvard Munchin näyttelyyn ehdin viime tipassa. Onneksi.
Kun maailma murjoo, taide vetää puoleensa. Viime lauantaina Didrichsenin taidemuseoon sai jopa hetken jonottaa hengenravinnon äärelle, mutta se kyllä kannatti.
Meitä oli kolmen sukupolven naisporukka. Yli 75-vuotias pääsi sisään ilmaiseksi norjalaisen mestarin, Edvard Munchin (1863–1944), näyttelyyn, joka on nimetty yhden esillä olleen teoksen mukaan.
Teos on Elämän tanssi. Upeita värejä, pehmeitä muotoja. Pohjolan kesäillan ihanuutta. Ja ihmisiä, joilla on silmien paikalla vain tyhjänä ammottavat kuopat. Seurueen 24-vuotias kulki järkyttyneenä teokselta toiselle. Niin paljon ahdistusta ja murhetta monen taulun silmättömissä kasvoissa. Ja samalla kankaalla ne ihmeen ihanat värit.
Taide ei aina päästä helpolla, mutta tekee silti hyvää. Saa mielen veret liikkeelle.
Kotimuseoiden tunnelmasta olen aina nauttinut. Didrichsenissa varsinaisesta kodista on vain vähän jäljellä, mutta se vähä on sitäkin näyttävämpää. Lättänä tiilitalo Helsingin Kuusisaaressa on hienolla tontilla ja nähtävää on ulkonakin muutaman veistoksen verran.
Jos nyt laitat ripeästi tossua toisen eteen, ehdit vielä. Ensi sunnuntaina näyttely loppuu.
Tämän lukeminen kiertää veistä haavassa. Minulla oli koko ajan sellainen käsitys että näyttely on auki vielä helmikuunkin. Enää en ennätä, ainutlaatuinen näyttely menee sivu suun, mitä siihen sanoisi...
No nyt harmittelen. Ilahtuneena luulin, että Mökinmuori on käynyt näyttelyssä----,voi kun olisit ehtinyt ja kertonut käynnistäsi! Viikko sitten poikani ilmoitti, olisi täällä Helsingissä yks näyttelykin; eipä sopinut kuvioihin. Tässä sitä nyt ollaan, kun ei Mökinmuorikaan .