Me tarvitsemme Pepin kaltaisia lapsia, ja me tarvitsemme ystäviä. Nämä tulevat selväksi Helsingin Kaupunginteatterin Peppi Pitkätossua katsoessa.
Astrid Lindgrenin kirjojen lettipää, joka syntyi alun perin hänen tarinoistaan sairaalle lapselleen, viettää tänä vuonna 70-vuotispäiviään.
Pepin synttäreitä juhlistetaan oikein komeasti Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, jossa Peppi tuntuu vahvemmalta ja päättäväisemmältä kuin koskaan. Hän laulaa vaikka pää alaspäin, kiipeilee ja riehuu niin, että katsomo on pakahtua.
Kun Peppi putkahti 1940-luvun maailmaan, hän oli silloin heti todellinen ilmestys. Anarkisti, aikuisten auktoriteetin kyseenalaistaja ja kaikin tavoin hillitön öykkäri. Kasvatuskeskustelu Pepin ympärillä roihahti Ruotsissa ja hahmo nähtiin kritiikkinä autoritääriselle kasvatukselle. Eikä hän ole vieläkään kaikin puolin sopeutunut ympäröivään yhteiskuntaan. Viimeiseksi Peppiä sensuroitiin poliittisesti korrektimmaksi. Enää hän ei leiki kiinalaista, eikä hänen isänsä hallitse neekereitä.
Surullinen mahtailija
En ole koskaan ollut mikään suunnaton Peppi-fani. Sen homman hoiti perheessämme siskoni, joka kulki sinnikkäästi peppiperuukissa, kunnes innostui Pienestä merenneidosta. Silloin hän keksi avata peppiletit. Lopputulos tosin ei ollut esteettisesti kovin näyttävä.
Minusta Peppi on ollut aina aika surullinen, jopa lapsena. Mitään hommaa ei tehdä loppuun ja hirveä pakkotekemisen meininki. Ja se valehtelu ja mahtailu, se rassasi. Luin kuitenkin omille lapsilleni kuuliaisesti pepit, näytin elokuvat. Heidän mielestään Peppi on ollut aina aivan mahtava ja peppiperuukki on pitänyt hankkia. He ovat useaan otteeseen jopa vihjailleet, ettei se orpous tosiaankaan olisi niin hirveä juttu. Ainakaan jos nettiyhteys toimisi.
Totta kai Pepissä on paljon hauskaakin, niin kuin Pikku Ukko, typerät rosvot ja kaikki kivat leikit. Silti olen aina jäännyt kiinni kuvitelmaan siitä, miten Peppi komentaa itse itseään nukkumaan ja asettuu sitten lopulta väärin päin petiinsä. Että silloin, kun valot sammutettuaan, hänen täytyy olla apea ja yksinäinen.
Älä mene, Peppi!
Kaupunginteatterin Peppiä katsoessa en tunne kuitenkaan kertaakaan edes haikeuden pienetä henkäystä, niin kaikkivoipa ja ihana on Anna-Riikka Rajasen esittämä Peppi.
Kaiken menon ja meiningin keskellä piirtyy myös hieno tarina ystävyydestä. Tommin, Annikan ja Pepin syvä kiintymys kestää pettymykset ja toilailut, kaikki saavat olla juuri omanlaisiaan. Ja Peppi saa meuhkata, sillä kun on tavattoman vahva, on oltava myös tavattoman kiltti. Sen ymmärtävät selvästi katsomossa istuvat lapset.
Edessäni noin nelivuotias parhaisiinsa puettu tyttö eläytyy niin voimakkaasti, että hän pyörii kuin väkkärä. Kun jännitys on suurimmillaan, hän kyhjöttää kontillaan lattialla. Viimeisten kymmenen minuutin aikana hän ehtii vielä sekä itkeä että nauraa niin, että on liitoksistaan revetä.
Mutta mille nelivuotias itkee? Ei minun säälimälleni Peppi-raukalle, orvolle ja yksinäiselle tytölle. Ehei, hän repeää itkuun siinä vaiheessa kun Peppi on astumassa isänsä laivaan ja lähtemässä tämän kanssa merille, kun hän vihdoin löytää perheensä. Katsomossa on silloin hiirenhiljaista. Vain edessä istuvan tytön nyyhkytys yltyy ja hän huutaa "Älä mene Peppi!" Sillä jos Peppi lähtee, Tommilla ja Annikalla ei ole enää ystävää. Eikä heillä ole enää hauskaa, ympärillä vain tylsiä aikuisia, joiksi hekin pian kasvavat.
On totta, Peppi ei saa mennä. Hänen pitää olla vielä pitkään lapsi.
Peppi Pitkätossu Helsingin Kaupunginteatterissa 19.4. saakka. www.hkti.fi
