Herra Elokuva Peter von Bagh hurmaantui filmiin ja suuriin tarinoihin jo koulupoikana.

1. Ensimmäinen elokuva

Näin seitsemänvuotiaana elämäni ensimmäisen elokuvan Scott – Etelänavan
valloittaja. Kävimme katsomassa sen koulun kanssa kotikaupungissani Oulussa.
Sitä ennen olin käynyt vain sirkuksessa. Televisiota ei ollut.

Muistan kovasti pohtineeni, mitä esiripun takaa paljastuu. Uskomatonta! Ja vielä
väreissä. Siitä alkoi elinikäinen selvitystyö liikkuvan kuvan parissa. Lapsen pollallani jotenkin käsitin, että elokuva auttaa selvittämään elämän merkityksen, koska se antaa tietoa ja elämyksiä.

Elokuva perustui traagiseen tositarinaan retkikunnasta, joka menehtyi vuonna
1911. Lapsen alitajuntaan piirtyi näkemys, ettei ihmiselämässä kaikki aina onnistu täydellisesti.

2. Lukuelämykset

Olen saanut kirjoista valtavan rakkaita ystäviä ja matkakumppaneita, tietoa ja tunteita. Lastenkirjoja en lukenut, seikkailukirjoja kyllä, kuten Monte Criston
kreivin ja Aarresaaren. Oppikouluaikana äidinkielenopettajani Pauli Anttila sytytti kiintymykseni suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Ylitse muiden nousi Pentti Haanpää. Hän välitti kirjoillaan lahjomattoman käsityksen ihmisen ja yhteiskunnan suhteesta.

Ulkomaisista kirjailijoista Tšehov vaikutti shokinomaisesti. Hän kirjoittaa vaikeista asioista pilkkaamatta ihmistä tai elämää. Häntä kuvaa Simenonin, hänkin mielikirjailijoitani, lause: Ymmärtää, ei tuomita. Tšehovin vaikutusta täydensi vielä Lokki. Näin 16-vuotiaana Eino Kaliman ohjauksen Kansallisteatterissa. Ylimaallinen elämys.

3. Lapualaisooppera

Ylioppilasteatterin esittämä Lapualaisooppera vuonna 1966 ilmensi uuden aikakauden alkua suomalaisessa kulttuurissa. Arvo Salo kirjoitti, Kalle Holmberg ohjasi, Kaj Chydenius sävelsi ja Kaisa Korhonen tuotti musiikkinäytelmän Lapuan liikkeestä. Se tiivisti oman sukupolveni uteliaisuuden ja tunnot, joilla murtauduttiin irti sotaa edeltävästä aatemaailmasta. Se aloitti etsinnän, harhailun ja myös metsään mentiin.

Samaistuin sivullisena vahvasti Lapualaisoopperan tekijäjoukkoon. Koin 1960-luvun luovempana ja kiinnostavampana vuosikymmenenä kuin ajan, jota nyt elämme.

4. Emile de Antonio

Amerikkalaisen dokumenttiohjaaja Emile de Antonion Vietnamin sotaa
käsittelevä elokuva Sian vuosi esitettiin televisiossa vuonna 1972. Se imaisi minutkin elokuvan lajiin, jonka tunsin omakseni: luoda vanhasta materiaalista uusia kokonaisuuksia. Siinä elokuvantekijä tavallaan kävelee keskelle historiaa. Se on jännittävä, aito ja rehellinen tapa löytää kadonnut aika ja palauttaa tarkasteluun se, mitä on todella tapahtunut.

Tutustuin de Antonioon pari vuotta myöhemmin. Meillä synkkasi. Aloimme tavata toisiamme ja käydä tiivistä kirjeenvaihtoa, jota kesti pari vuosikymmentä. Hän löi laudalta historian tiedoissaan ammattihistorioitsijat mennen tullen ja oli myös suuri huumorihenkilö.

5. Tapio Rautavaara

Urheilun ja viihteen sankarihahmo Tapio Rautavaara saa edustaa kaikkia
karismaattisia henkilöitä elämässäni. Näin hänet ensimmäisen kerran lapsena,
kun hän käveli Oulussa Raatin urheilukentältä keihäs olallaan. Mikä uljas näky!
Me lapsilaumana juoksimme olympiavoittajan perässä.

Tapasimme, kun tein televisioelokuvaa Repe Helismaasta. Soitin Rautavaaran ovikelloa, ja kun hän ilmestyi oviaukkoon, se vaikutti kuin jysäys. Yritin vangita hänen säteilynsä hänestä tekemääni televisioelokuvaan. Oli upeaa viipyä samassa ilmakehässä hänen kanssaan. Rautavaaran hahmo oli johdanto Suomeen sellaisena kuin se oli ennen kuin itse aikuistuin.

6. Hitchcockin Vertigo

Näin 17-vuotiaana Hitchcockin ohjaaman Vertigon, Punaisen
kyyneleen, joka ylitti kaiken aiemman näkemäni. Katsoin sen yhä uudestaan,
ja sama elämys toistui. Kirjoitin siitä 25-vuotiaana Helsingin yliopistolle
laudaturtyöni. Sain ihmeekseni tavata Hitchcockin, kun hän kävi Suomessa vuonna 1968. Ehkä hän antoi minulle haastattelun siksi, että oli utelias näkemään, ketä kiinnostaa tehdä tutkielma yksittäisestä elokuvasta. Sellaisia ei ollut vielä kirjoitettu missään.

Vertigo on säilyttänyt kiehtovuutensa läpi elämäni. Se läpivalaisee fantastisesti ihmisen taipumuksen valita illuusio todellisuuden sijaan.

7. Työprosessi

Minulle merkitsi valtavasti tehdä televisiolle ohjelmasarjaa Sininen
laulu, Suomen taiteiden tarina 1900-luvun ajalta. Tunsin kiitollisuutta, että sain tavata ja haastatella 140 suomalaisen kulttuurin hienoa persoonallisuutta, jotka ovat merkinneet Suomen ja minut. Se oli aikamatka yleiseen ja yksityiseen. Elin ikään kuin uusittuja kohtauksia elämästäni, kun sain viipyillä minulle tärkeimpien kirjojen, maalausten ja sävellysten maailmoissa. Varmaankin jouduin pohtimaan, mikä suomalaisessa kulttuurissa teki minusta minut.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 1/2010.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kurkistajassa ET:n toimittajat supisevat kulttuurimaailman kuulumisista (vain sinulle), kurkkaavat kulissien taakse ja vinkkaavat parhaista elämyksistä, ilmiöitä, kirjoista ja kuulumisista.

Onko sinulla sipisipi-juttu taidemaailmasta? Kerro meille!

Toimituksen yhteystiedot löytä täältä

Blogiarkisto

2015
2014

Kategoriat