Kirjoitukset avainsanalla pappa

En koskaan tavannut Toivo-pappaani, hän kuoli syöpään jo ennen minun syntymääni. Lapsuudessani hänestä ei puhuttu paljoa ja jos hänet mainittiin, äänensävyt muuttuivat. Äitini erityisesti kertoi isästään anekdootteja hieman pilkalliseen sävyyn, oli selvää, että hän ei kunnioittanut tai arvostanut isäänsä kovin korkealle. Se oli lapselle hämmentävää, kun yleensä vanhoista ihmisistä, varsinkin kuolleista sellaisista, puhuttiin kauniisti.

Äitini esimerkiksi mainitsi, että ennen kuolemaansa Topi-ukkokin kääntyi uskoon, kun alkoi pelätä Jumalan rangaistusta. Muistan kysyneeni, että saiko pappa sitten anteeksi Jumalalta ja äitini painotti näin käyneen. Yleensä papasta muuten puhuttiin Topina tai Toivona, äiti harvoin käytti hänestä sanaa "isä".

Myöhemmin minulle selvisi jossakin yhteydessä, että pappa oli ollut vankeudessa. Olin huolestunut siitä, mitä hän oli tehnyt ja kun minulle kerrottiin että kyseessä oli pontikan valmistaminen, joka tuolloin oli laiton teko, olin jollakin tavalla helpottunut. Minulla oli pitkään sangen naiivi kuva siitä, mitä alkoholi aiheutti perheissä ja aiheuttaa nytkin koko ajan. 

Viinan kanssa läträämistä en nähnyt lapsuudessani, molemmat vanhempani olivat melkoisen raittiita ja joivat korkeintaan, jos siihen heitä kovasti painostettiin esimerksi jos olimme jossain kylässä. Minun silmiini kaverin päivitys Facebookissa kuoharilasin kanssa näyttää hyväntahtoisen vaarattomalta, mutta jos olisin kasvanut kosteammissa olosuhteissa, pontikankeitto tai kuoharilasillinen ei todennäköisesti olisi minusta täysin viatonta ajanvietettä.  Näin lapsuudessani humalaisia aikuisia melko harvoin, enkä vanhempiani nähnyt humalassa koskaan.

Pidin siis äitini syvästi häpeämää pontikankeittoa melko harmittomana juttuna. En ollut ajatellut, että laittomasti viinaa valmistavat tyypit, joita oli varmaankin paljon niinä aikoina, kun Alkoon oli pitkä matka ja viina kortilla olivat mahdollistajia suurissa perheen tragedioissa ja lasten ja puolisoiden kaltoinkohtelussa. Pappani toi teoillaan viinan lähelle ja saattoi myydä sitä henkilölle, joka käytti siihen rahat, joita perhe olisi tarvinnut kipeästi johonkin muuhun. Viinapäissään tehtiin myös pahoja tekoja.

Isälläni toisaalta ei ollut negatiivista asennetta appiukkoaan kohtaan. Mielenkiintoista esimerkiksi on, että isäni ei muista Topin koskaan tarjonneen hänelle alkoholia. Hän muistaa myös kuulleensa pontikan olleen erityisen laatuisaa ja puhdasta. (Pappani onkin ollut ehkä lahjakas kemisti?) Isäni mielestä pappani sitäpaitsi tarjosi alkoholia ja kaupitteli sitä vain niille, jotka sen tarpeessa jo olivatkin. Hän ei pyrkinyt laajentamaan markkinoita tai juottamaan känniin ihmisiä, jotka eivät pulloon jo olleet innolla tarttumassa. Isäni mielestä perheen naisväki suhtautuikin suotta kovin tylysti varsin vaivattomaan vanhaan mieheen. Isä kävi pappaani vankilassa katsomassa ja muistelee, ettei äitini siihen kovinkaan paljon kannustanut. Isäni kohdalla pitää toki muistaa, että hän tapasi pappani vasta tämän viimeisinä vuosina ja tuskin tutustui tähän erityisen syvällisesti. Toisekseen kiinnostavaa isäni tarinassa on, että ilmeisesti lähes loppuun saakka sitä pontikkaa Juvan metsissä tehtailtiin, vaikka siihen mennessä rangaistuksia ja vankeustuomioita oli ollut jo useita. Siperia ei ns. opettanut pappani kohdalla ilmeisesti mitään. Isäni mielestä pappani ei ollut alkoholisti.

Luin jokin aika sitten, että pontikankeitosta on tulossa Venäjällä taas trendikästä ja sukujen arkistoista kaivellaan vanhoja suvun perinnereseptejä esiin. Oli ilmeistä, että meidän suvussa ei ole näitä reseptejä säilytelty, mutta ajattelin että onkohan tuomiokirjoissa kuitenkin yksityiskohtaisempia tietoja pappani bisneksistä. Niinpä kantakortin avulla tilasin Mikkelistä pappani tuomiot nähtäväksi. Siitä seurasi hämmennystä. Ensinnäkin siksi, että tilaukseni jälkeen minulle soitettiin ja sanottiin, että haluanko kaikista papereista kopiot, on meinaa iso pinkka, yli 70 sivua. Jaahas. No tilasin koko pinkan, vaikka siitä tulikin suurempi lasku, kuin mitä olin olettanut. Kun sain paperit käsiini, huomasin, että niissä viitattiin vielä sellaisiin tuomioihin, joita ei oltu merkitty armeijan kantakorttiin, joten minulla ei vieläkään ole kaikkia tietoja ja tuomioita käsissäni. Luettuani sen mitä minulla nyt on, en ole edes varma haluanko tietää enempää. Nämä paperit avasivat eteeni pimeyttä, jota kukaan ei toivo suvustaan löytyvän.

Ensimmäisen kerran pappani jä kiinni 21-vuotiaana alkoholipitoisen aineen myynnistä ja sai siitä 75 päiväsakkoa. Nuorena miehenä pappani oli tuomittu myös varkaudesta. Hän oli peltotöissä ollessaan varastanut lompakosta rahaa (940 markkaa, mikä Suomen pankin rahanarvolaskurin mukaan vastaa nykyrahassa 240€ arvoista summaa) sammuneelta työkaverilta ja jäänyt kiinni. Ei kuulosta kovin ihmeellisestä, tosin ei kovin hienolta tietenkään. Tuomioita on kuitenkin tipahdellut tasaiseen tahtiin seuraavina vuosina. Miten ihmeessä mummoni on moiseen tyyppiin retkahtanut?

Synkkää luettavaa onkin sitten 1950-luvun alussa käsitelty asia, jolloin pappani oli jo naimisissa mummoni kanssa ja heillä oli neljä yhteistä, pientä, lasta. Pappaani syytettiin taas paitsi väkijuoman laittomasta myynnistä, myös sen valmistamisesta. Hän oli syytettynä yhdessä toisen paikallisen miehen kanssa, joka kuitenkin väitti pappani vietelleen hänet keittopuuhiin. Poliisi vaikuttaa pitäneen pappaani alullepanevana voimana tämän pontikkatehtaan toiminnassa. 

Pappani myönsi lopulta syyllisyytensä (kiistäen sen aluksi jyrkästi lukuisien kuulustelujen ajan), mutta yritti vedota siihen, että hän oli käynyt hiljattain kirkossa ja päättänyt lopettaa rikolliset puuhansa muutenkin. Hän myös kantoi huolta perheensä toimeentulosta, jos hän joutuisi vankeuteen. Myös mummoani oli kuultu asiasta ja hän oli kertonut melkoisen karun todistuksen, jossa kertoi pelkäävänsä miestään ja tämän olevan taipuvainen väkivallalla uhkailuun. Pappa oli mummoni mukaan juoksennellut keitto- ja  myyntipuuhissaan ilmeisesti varsin paljon ja näkyi kotona vain silloin tällöin. Joten kovin paljon tuomaria ei liene lämmittänyt mainittu kirkossa vierailu ja pappani juuri sopivasti ilmaantunut huolekas asenne vaimoaan ja perhettään kohtaan. Pappani on arvioitu varattomaksi ja ainoa omaisuus on ollut 10 vuotta vanha tammahevonen. Hevosen kanssa tehdystä metsätyöstä hän on tienannut arvionsa mukaan nykyrahassa 30 euron verran päivässä, jolla hän on elättänyt perheensä.

Koska pappani ei ole verotulojen mukaan tiennanut juuri mitään edeltävänä vuonna on oikeudessa ihmetyttänyt se, että viinaa on kuitenkin saatu ostettua talouteen 14 kertaa (ihan laillisesti) ja myös mummoni viinakortit ovat olleet käytössä. Pappani on väittänyt tehneensä joitakin nahkatöitä ja vastaavia ja niillä elättäneen perheensä ja ostaneensa mainitut viinat. Hän kertoo itse juoneensa viinat ja ettei hänen vaimonsa nauti väkijuomia.

Pontikkatehdas oli tiettävästi Juvan seudulla ns. Kiukkaansuon laidassa. Viinatehdas käsitti poliisin mukaan rautaisen 200 litran keittoastian, neljä puista 100 litran tynnyriä, 100 litran vetoisen jäädytysastian, jonka läpi oli vedetty kuusi pellistä valmistettua tislausputkea, kuusi irrallista peltiputkea, viisi poltikassäkkiä jotka olivat rankkiastioiden peittona, keittoastiaan kiinnitettävän höyryhatun, kaksi kantta keittoastialle, 15 litran pesuämpärin, 10 litran rautasangon, litran vetoisen rautakauhan, 4 litran vetoisen emalikannun, kymmenittäin tyhjiä siirappipurkkeja, rautalapion, kirveen sekä litran pullon petroolia. Poliisi oli tuhonnut kaiken metsästä löytämänsä.

Viinaa oli yhden talven aikana poliisin mukaan valmistettu ainakin 80 litraa neljässä eri erässä, joten kyllä siitä on useampi pullollinen myyty, niistä on arveltu pappani saaneen ainakin noin 15 000 markkaa, joka vastaa nykyisin noin 500 euroa. Oikeudessa on vieritetty esiin todistajia toisensa perään, jotka ovat joko ostaneet papaltani viinaa, ovat kuulleet sitä olevan myytävänä tai ovat nähneet marjareissullaan pontikkatehtaan. Moni myös kieltää ostaneensa viinaa papaltani, vaikka muut niin väittävätkin. Eräs ostaja kuvailee pappani tekosia: pontikka on laadultaan hyvää ja niin kirkasta ja vahvaa, että voi melkein verrata apteekin spriihin.

Yhden pontikkaerän keittoon oli ilmeisesti tarvittu 20 kiloa sokeria (jossakin erässä tosin ilmeisesti 40 litraa siirappia), saman verran  ruis- ja kaurajauhoja, 10 kiloa siirappia ja neljä pakettia hiivaa. Siirappia on rahdattu Mikkelistä asti ja mummonikin  myötää sitä olleensa vetämässä kelkalla kilometrien matkoja.

Mummoni on myöntänyt myös hakeneensa viinaa Alkosta, koska on kannustanut niin miestään juomaan mielummin tätä valtion viinaa, ettei tarvitse keittää pontikkaaa. Jos mummoni on kysellyt mieheltään missä tämä luuraa on mies vihaisesti hihkaissut että niistä ei tarvitse akkojen tietää. Toisaalta mummoni on myöntänyt että puutetta ei ole ollut ruuasta, eikä vaatteista, joskaan elämä ei ole ollut millääntavoin reilua. Lisäksi mummoni on kertonut että usein naisväki huomauttaa hänelle ettei hänen miehensä tee mitään muuta kuin keittää vain pontikkaa, eikä mummoni olekaan epäillyt etteivätkö mainitut huomautukset olisi paikkaansapitäviä, mutta hänellä ei ole niistä tarkempia tietoja. Kotona ei kuitenkaan ole koskaan viinakauppaa harjoitettu, vaan kaupat on tehty muualla.

Tuomiokirjoja lukemalla eteeni piirtyy kuva perheestä, jossa asiat eivät ole kunnossa, sillä mies juoksee laittomissa puuhissa ja juottamassa kylän viinanhimoisia miehiä. Toki vastuu on myös ostajalla, ei vain sillä joka kauppaa. Mummoni pelkää joko oikeasti miestään tai sitten ei, mutta kovin onnelliselta ei elämä ole vaikuttanut. Jollakin tavalla hän kyllä on mahdollistanut miehensä toimia eli on kelkkonut siirappikanistereita, toisaalta oliko tuolloin mahdollista jättää toimimatonta parisuhdetta ja erota, ehkä ei. Mummoni vaikutti vahvalta naiselta ja minun on vaikea ajatella hänen pelänneen ketään, mutta voin olla todella väärässä. 

Ymmärrän nyt myös äitini katkeruutta paremmin. En usko että hänen isänsä on isänä ollut kovin kummoinen mies, sillä vaikuttaa että hän on ollut jollakin tavalla koukussa kolttosiinsa ja aika niljakkaalla tavalla yrittänyt niistä myös itseään puhua ulos. Luultavasti pappani ei ole ollut kovin onnellinen tyyppi ja olenkin aiemmin pähkäillyt tässä blogissa miten isättömyys on luultavasti vaikuttanut paljon hänen itsetuntoonsa. (Täällä: http://www.etlehti.fi/blogit/kadonneen-suvun-metsastaja/avioton-lapsi-sukumysteeri). En usko, että tämä sukuni tarina on kovin epätavallinen, se ei ole ylevä, hieno tai kohottava, mutta se on ollut ainakin melkoista porhaltamista vaatimattomien mahdollisuuksien keskellä.

Mitä näistä on jäänyt minuun? Voi, luultavasti paljon. En ole ehkä taipuvainen rikollisuuteen tai alkoholismiin, mutta kyllä minäkin olen elämässäni jännitystä kaivannut. Olen ihastunut mummoni lailla renttuihin, ikävä kyllä. Olen minäkin ollut miesten kanssa, jotka pyyhältävät pitkin maita ja mantuja ja ovat vähemmän kotosalla. Olen kovin yritteliäs minäkin ja epäilen että tuollaisessa pontikkatehtaassa metsän siimeksessä on ollut haastetta, jännitystä ja erityisesti köyhän kansan kapinaa. Olen kunnianhimoinen keitosteni suhteen myös, en ehkä keitä viinaa, mutta keittiöhommissa pyrin täydellisyyteen. Pappani lienee ollut jossain määrin myös sosiaalisesti taitava, sillä vaikuttaa kuulustelujen perusteella siltä, että hän on ensiksi tarjoillut ryyppyjä ja sitten myynyt, olematta itse erityisen kännissä. Hän ei vaikuta varsinaisesti hyvältä tyypiltä, mutta toisenlaisten mahdollisuuksien myötä hänenkin elämänsä olisi voinut olla aivan erilaista. Parempaa.

Mainitun rahanarvolaskurin löytää täältä: http://www.rahamuseo.fi/fi/pelit-ja-multimediat/rahanarvolaskuri/

Ylläolevassa kuvassa pappani Toivo

Seuraavassa kuvassa: Pontikankeittoa metsässä, Matti Luhtala, valokuvaaja 1910–1929, Museokeskus Vapriikki, Finna

Viimeinen kuva:  Oinasvuori, pontikan valmistuspaikka, Mustonen, Riikka, valokuvaaja, Lusto - Suomen Metsämuseo, Finna

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot?

Kesällä 2016 kirjoitan kiivaasti kirjani Tuntematon sotavanki käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Olen aloittanut parisen vuotta aiemmin selvittämään sitä, kuka oli isoisäni, tuo "venäläinen sotavanki", mysteeri, josta meillä ei puhuttu. DNA-testien, pitkien arkistosessioiden, aikalaishaastattelujen, erilaisten vierailujen ja nettiharavoinnin tarkoituksena oli saada selville kuka viidestätoista sotavangista Otavan koulutilalla syksyllä 1943 on isoisäni. Etsintöjen aikana kuljeskelin "kirjan tapahtumapaikoilla" ja yritin löytää sieltä vihjeitä, merkkejä, jotakin.

Havahduin viime hetkillä huomaamaan, että että eräs olennainen paikka minulla oli jäänyt tutkimatta. Kaikki koulutilan vangit olivat heimosotavankeja (eli inkeriläisiä, karjalaisia, vepsäläisiä) ja heidät koottiin Aholahden sotavankileirille Savonlinnaan. Kaikki heimopataljoonan miehetkin koulutettiin Aholahdessa. Voisi siis ajatella, että moisesta paikasta löytyy jotakin tietoa ja että sitä on jotenkin tutkittu.

Huomaan kuitenkin, ettei kirjallisuus, Kansallisarkisto tai Googlen apajat tuota juuri mitään tietoa. Aholahden vankileirin paperit ovat juuri sitä aineistoa, jota suomalaiset kiireesti tuhosivat sodan loppuvaiheessa. Kerrottiinhan näissä papereissa niistä miehistä, joista iso osa oli liittynyt heimopataljoonaan, taistelemaan suomalaisten puolelle. Heitä yritettiin edes hieman suojella, vaikka lupauksista huolimatta sitten kärrättiinkin lopulta Neuvostoliittoon. Ei sitä ylevintä sinivalkoista sotahistoriaa, sanoisin. Ihmettelen, että kukaan ei ole myöhemmin tarttunut tutkimaan asiaa ja tätä ainoaa heimosotavankien erikoisleiriä.

Se on valintaa ja vallankäyttöä, mitä tutkitaan ja mitä pyritään siten säilyttämään. Näillä valinnoilla vaikutetaan siihen, mitä tunnemme ja kerromme historiastamme. Mikä määritellään meidän historiaksi? Meidän suvun tarinaksi? Minun sukuni tarinaan liittyy Aholahti ja päätän selvittää, mitä selvitettävissä on.

Viekää minut sinne missä hän on

Tutkailin aluetta ensiksi Google Mapsin avulla, nykyisin Aholahdessa näyttää olevan tiivistä pientaloasutusta. Luultavasti tämä iso vankileiri on vaatinut lukuisia parakkeja, jotka lienee purettu sodan jälkeen. Varmaankin osa sodan jälkeen rakennetuista omakotitaloista on rakennettu näiden parakkien paikalle, sillä maa on valmiiksi ollut tasaista ja varmaan sotavankileiriin on esimerkiksi vedetty sähköt, jota on voitu hyödyntää seuraavan vaiheen rakentamisessa. Miksi rakentaa kaikki uusiksi, kun on ollut vanhaa pohjaa hyödynnettävissä?

SA-kuva Aholahden parakista jatkosodan ajalta

Jos ei löydy taloja, onko Aholahdessa jotakin muuta muistuttamassa sota-ajoista? Alueella vaikuttaa olevan paljon lehtipuita, mutta ne eivät elä kovin vanhoiksi, kertoo biologiystäväni. Ehkä isoisäni aikaisia koivuja, haapoja ja leppiä ei enää ole tuulessa huokailemassa. Mutta polkuja, kulkureittejä, maisemia, Saimaan aaltoja, niitä on säilynyt. Todennäköisesti ihmiset suosivat niitä polkuja, joita on ennenkin kuljettu ja alueella on kartan perusteella myös pururata. Löytyisikö pöpeliköstä korsua tai rakennusten kivijalkaa? 

Löydän avuliaan henkilön Aholahden läheisestä Loikansaaren kartanosta. Leiri on kuulemma sijainnut nykyisen Kellarpellon asuinalueen paikalla ja leirin päätie on sijainnut kahden lahden välimaastossa. Läheisellä kallioluodolla on sitten sijainnut sauna, jossa oli nähty vankien peseytyvän. Vangit osasivat kuulemma suomea hyvin. Kartanossakin oli sitten ollut töissä sotavanki, jonka kuulumisia oli sodan jälkeen odoteltu. Turhaan. Kirjeen lopuksi todetaan: ”Toivottavasti näistä tiedoista on jotain apua. Jos haluat vielä esittää jotain kysymyksiä apelleni, niin palaa pian aiheeseen. Hänkin on jo korkeassa iässä.” Niinpä. Sota-ajan kertomusten keruulla alkaa olla kiire.

Näine tietoineni suuntaan kesäkuussa 2016 autoni kohti Savonlinnaa. Mukana on biologikaverini, joka matkalla kertoo minulle seikkaperäisesti alueen luonnonhistoriasta ja jääkausien vaikutuksesta siihen. Kartasta paikannamme todennäköisen saunanpaikan kallioluotoineen ja päätämme haravoida myös metsäalueita. Kun käännyn valtatieltä Kellarpellon opasteen mukaisesti, ohitamme ensiksi rautatien, joka on ollut käytössä jo sota-aikana. Rautatieltä on ollut reipas kävelymatka itse parakeille. Kaartelemme tihkusateessa hiljaisella alueella, kaverini tarkastaa ovatko geokätköilijät merkinneet kiinnostavia paikkoja ja perehtyneet alueen historiaan, eivät ole. Jalkaudumme reippaina maastoon noin miljoonan hyttysen seuraksi.

Löydämme melko nopeasti sen rannan, jossa vankileirin sauna lienee sijainnut. Paikka on kauneinta suomalaista idylliä, rauhallisia kallioluotoja, avaraa järvimaisemaa, lintujen vilkasta keskustelua ja metsän huminaa. Tutkimme aikamme rantakiviä, jos löytäisimme jonkun kaivertaneen jotakin johonkin. Emme löydä merkintöjä, mutta pysähdymme lopulta toviksi ihailemaan maisemaa, vaikka uhkaavat sadepilvet lähestyvät horisontissa. Olen varma, että isoisäni on joskus istunut tällä kallioluodolla ja luonut katseensa ulapalle. Jokainen täällä käynyt on sen varmasti tehnyt, niin vangitseva maisema on. Kun katsoo kohti itää, näköala on luultavasti tänäkin päivänä sama kuin sota-aikana: avaraa vesistöä tuuhea metsä ympärillään. Silmä ei kantanut Neuvostoliittoon asti.

Kuljemme pusikoissa ja seurailemme kymmeniä polkuja, niitä on paljon. Kaikki tasaisemmat paikat on rakennettu, jäljellä on jyrkkiä kallioseinämiä. Luultavasti parakit ovat sijainneet kallioseinämän suojassa ylhäällä, niin että ohisoutelijat eivät ole voineet havainnoida vankileirin elämää. Korkeimmalla kohdalla on nyt radiomasto, epäilemme, että siinä on voinut aikanaan sijaita tähystystorni. Idästä päin on tännekin lentänyt aikanaan neuvostokoneita, varmaan  myös rautatietä seuraillen.

Myöhemmin keskustelen sotavangin lapsen, Taito Salmen, kanssa sähköpostitse. Hänkin on vieraillut Aholahdessa isänsä jäljillä ja kerran jopa entisen sotavangin kanssa 1990-luvulla. "Metsät olivat kasvaneet ja muut­ta­neet mai­semat tuntemat­to­mik­si," hekin olivat todenneet. Kuinkahan moni meitä sotavankien jälkeläisiä on niitä samoja pururatoja muuten kulkenut? Voisiko tänne edes opasteen laittaa, kyltin muistuttamaan, että täällä oli vankileiri, jota saa muistella. Taito kertoo seuralaisensa, aunuksenkarjalaisen Fjodorin kuitenkin huomannen jotain tuttua: ”tuota junarataa pitkin me kyllä tallattiin aina kaupunkiin iltalomille.”

Rautatie, SA-kuva

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Meillä on suvussa paljon aviottomia lapsia. En tiedä miten paljon niitä muilla on, mutta oletan, että kaikista suvuista löytyy jokunen  lehtolapsi, kun tarpeeksi pengotaan. Avioton lapsi tuo mysteerin mukanaan. Miksi vanhemmat eivät avioituneet? Millaiset olivat heidän kohtaamisensa olosuhteet? Perustuiko kaikki vapaaehtoisuuteen? Oliko kyseessä tietoista riskinottoa? Oliko se hehkuva romanssi vai arkinen kohtaaminen? Mitä lapsen syntymiseen liittyi, sen ilmeisen häpeän lisäksi? Ja tärkein kaikista: voinko minä ratkaista tämän mysteerin? Kuka on lehtolapsen isä?

Avioliiton ulkopuoliset seksuaalisuhteet oli kriminalisoitu keskiajalta vuoteen 1894 asti. Äpärä oli kuitenkin häpeä vielä paljon pidempään. Minun 1970-luvun lapsuudessani ei ollut poikkeuksellista, että kaverini ei tiennyt kuka hänen isänsä oli, enkä huomannut että siitä olisi enää ketään kiusattu. Ja nyt 2000-luvulla jo suurin osa pariskunnan ensimmäisistä lapsista syntyy aviottomina. En kuitenkaan tässä pohdi avoliittojen lapsia tai entisajan susipareja, vaan niitä lapsia, usein esikoisia, jotka näyttävät jääneen ilman isää tai heillä on ollut kasvatti-isä, joka on tullut kuvioon varhaislapsuudessa. 

Keitä olivat ne miehet, jotka eivät tunnustaneet lapsiaan? Ovatko he jotenkin erilaisia kun meidän aikamme miehet, jotka eivät hoida isän velvollisuuksiaan? Entisajan kyläyhteisöissä kuitenkin elettiin tiiviisti ja varmasti tarkkailtiin ja puututtiin toisten tekemisiin. Kaikki ymmärtävät käsitteen "pakkoavioliitto". Olivatko nämä lapsiaan tunnustamattomat jo sitoutuneet muualle, ukkomiehiä? Olivatko he aikansa playereitä, kykenemättömiä sitoutumaan? Oliko suhteissa vallankäyttöä: mies tuli korkeammasta asemasta ja otti mitä halusi? Oliko koko tilanne moraalittoman ja hupsun naisen syy, kuten ennen tavattiin ajatella? Onko mahdollista, että nainen ei tahtonutkaan olla tekemisissä lapsensa isän kanssa? 

Onko yksinhuoltajuus sellainen malli, joka kulkee suvussa? Meillä sitä ainakin on opiskeltu polvesta toiseen. Olen nyt tässä ihan kirjoittanut kirjan sukuni yhdestä aviottomasta lapsesta: isästäni. Se etsintä on taltioitu kirjaan Tuntematon sotavanki, joten en toista sitä tässä. Isäni syntyi sota-ajan viimeisinä aikoina ja silloin avioton lapsi oli sellainen häpeä, että se edellytti valehtelua, salailua ja jopa piilottelua. Ehkä hävettiin, koska isänisä oli sotavanki, mutta toisaalta salailua olisi tuolloin vielä ollut suomalaisenkin miehen aviottomassa lapsessa.

Molemmat mummoni (synt. 1915) olivat avioliitossa syntyneitä lapsia, mutta molempien esikoiset olivat aviottomia lapsia, joiden isät salattiin. Olivatko mummoni reippaita vai reppanoita? Molemmat avioituivat ja saivat ison liudan aviolapsia myöhemmin. Esikoisten isät olivat ohikulkijoita, toinen viipyi metsätyömaalla ja oli jo avioitunut, ei tunnustanut lastaan. Toinen oli sotavankina suomalaisella maaseudulla ja lähetettiin takaisin Neuvostoliittoon. Hänen kohdallaan voi ainakin sanoa, että hänellä ei ollut mahdollisuutta itse päättää siitä, millainen isä hän olisi halunnut olla. Suurvaltojen politiikka aiheutti sen, että isäni ei saanut tavata biologista isäänsä. 

Äitini isä oli myös avioton lapsi ja meillä on suvussa tarina hänen isästään. Monet sukujen tarinat aviottoman lapsen isästä kertovat aatelisista tai jopa kuninkaallisista salarakkauksista. Isoisäni kohdalla ei ollut näin, hänen isänsä oli torpparin poika ja äitinsä piika, eikä heidän välillään ollut syvää luokkaeroa. Tämä mies sai kaksi poikaa isomummoni kanssa, eikä tunnustanut kumpaakaan, vaan liukeni paikalta. Isomummolleni kerrottiin, että ihan Amerikkaan saakka, mutta selviteltyäni asiaa tovin, ilmeni, että ei hän Tamperetta pidemmälle ehtinyt. Isomummoni ei saanut enempää lapsia.

Haluttomalle sulhaselle kävi kuitenkin huonosti (karma, joku voisi sanoa) ja hänen asuttuaan ilmeisesti vasta tovin työläisasuntolassa Tampereella hän sai likaisesta juomavedestä lavantaudin, joka räjähtikin oikein epidemiaksi kasvavassa työläiskaupungissa vuoden 1916 ensimmäisinä kuukausina. Hänet paiskattiin Kalevankankaan hautausmaan joukkohautaan, kymmenien muiden kanssa. Ei hautakiveä, ei mitään. 

Isoisoisäni haudalle minulla ei siis ole aivan tarkkoja koordinaatteja ja täytyy sanoa, että en häntä kovin suuresti arvosta arkistolöytöjeni valossa. Tampereella asuessaan hän ehtii hankkia lisää lapsia tai ainakin suostui tunnustamaan yhden jo omakseen. Sillä erään 4-vuotiaan Taimin hän tunnustaa, kuitenkin vasta tämän äidin avioiduttua toisen miehen kanssa. Tällä naisella on harvinaisen kimurantit mies- ja lapsikuviot, mutta hän onnistuu saamaan tältä mielestäni välttelevältä keplottelijalta yhdelle lapselleen sukunimeksi Kiukas. Taimi menettää valitettavasti isänsä jo seuraavana vuonna siihen lavantautiin.

Suvussa kulkenut tarina Lassista pappani isänä oli helppo varmentaa: pappi oli merkinnyt isoisäni kohdalle kirkonkirjaan, kuka isä oli, vaikka tämä itse ei isyyttä myöntänytkään. Tämän minulle ystävällisesti vinkkasi Kiukkaan suvun edustaja (kiitos! jos satut tämän lukemaan. Kannattaa aina olla yhteydessä niiden sukujen sukututkijoihin, joita itsekin pähkäilet!) Papit kun aikoinaan toimivat monien alojen asiantuntijoina. Nyt myös DNA-testit ovat vahvistaneet suvun ja papin kannan: minulla on paljon osumia tästä Kiukkaan suvusta. Eli tämä mysteeri oli ratkottavissa sukututkimuksen keinoin.

Jälkiviisaasti tahtoisin kyllä Lassia ripittää ja käskisin pysymään Juvan suunnalla. Isoisäni nimittäin mielestäni kärsi isättömyydestään, joutui kiusatuksi ja kulki jopa pikkurikollisen teitä. Alla oleva kuva lienee ensimmäinen ja ainoa kuva hänestä lapsena, hän seisoo kansakoulunsa edustalla välittäen vahvasti viestiä että ei tahtoisi olla siinä nyt. Siinä hän kuitenkin seisoo nyt sadankin vuoden jälkeen ja herättää meissä jälkipolvissa myötätuntoa. Hän on tuo kaikista eniten oikealla seisova poika.

Oliko isänsä valintojen syy, että papallani oli vaikea lapsuus ja epämääräiset tiet? Vai oliko se jollain tavalla perittyä, kumpikaan ei toiminut yhteisön yleisten sääntöjen mukaisesti? Ympäröivät olosuhteet vai perimä, vai molemmat? Tätähän psykologit pohtivat jatkuvasti.. Pappani istui vankilassa esimerkiksi pontikan keitosta, joka on minusta huvittava rikos, mutta äitini ei ole tietenkään samaa mieltä. Meillä halutaan uskoa, että jos Lassi olisi pysynyt isomummoni kanssa, meille olisi käynyt paremmin. Lassin veljenpojasta, eli pappani serkusta tulikin menestynyt ja arvostettu mies. Pappani sekku oli nimittäin Urho Kiukas, ministeri ja maaherra, sekä kaimansa Kekkosen kabinettien vakiovieras. Luin Wikipediasta, että asemastaan huolimatta tai sen takia, hänkin sekaantui tai hänet sekoitettiin johinkin rötöksiin ja epämääräisyyksiin.

Myös isäni isoisä Otto oli avioton lapsi.

Tätä mysteeriä en ole vielä ratkaissut. Tiettävästi Oton äiti oli Ristiinan Liikalan kylässä piikana saadessaan poikansa elokuussa 1882. Mitä oli Liikalassa meneillään loppusyksystä 1881, se minua kiinnostaisi tietää. Suvussa ei ole versioitu isäehdokkaista nimittäin mitään tarinoita. Otto oli suoraselkäinen ja tiukka mies, ei mikään vilunkityyppi.

Olen miettinyt oliko Oton isä ohikulkija: rakennettiinko alueella jotain, oliko suuri metsätyömaa, kulkiko mailla laukkuryssä? Toisaalta yleensä isäehdokkaat vielä tuolloin 1880-luvulla löytyvät parinkymmenen kilometrin säteeltä, joten pitäisi tutkia lähiseutujen mahdolliset miehet. Olisiko arvoitus ratkaistavissa jos selvittäisin Oton äidin piikomispaikan? Entä onko asiaa käsitelty oikeudessa, löytyisikö tuomiokirjoista vastaus?

Oton isän jälkeläisiä on varmasti minun DNA-osumissani. Uskon, että tämäkin mysteeri on ratkottavissa.

Oton toinen nimi on muuten Eevanpoika, ylpeästi, kiertelemättä. Minusta se kuulostaa aika reippaan naisen valinnalta.

 

 

Kommentit (2)

Irma
1/2 | 

Mielenkiintoinen tarina.
Luin juuri loppuun Tuntematon sotavanki -kirjan ja pidin siitä kovasti. Olen samalta alueelta ja paikat sekä ihmiset ovat tutunoloisia. Mielipiteenäni totean, että ihmisten tulisi huolehtia kirjan kaltaisten salaisuuksien avaamisesta sukulaisilleen. Itselläni on samankaltaisia kokemuksia.

IraVihreälehto
Liittynyt2.9.2016
2/2 | 

Kiitos paljon kommentista ja olen iloinen, että pidit kirjasta :)

Olen samaa mieltä kanssasi, esimerkiksi  isälleni kirjani on tärkeä: hän kokee että hän on jollakin tavalla saanut hyväksynnän sen kautta, jopa äänen, oikeutuksen olla. Aluksi ajattelin, että isäni haluaa tietenkin antaa minulle positiivista palautetta, mutta hiljalleen olen ymmärtänyt kirjan merkityksen hänen identiteetilleen ja olen kuullut hieman samantyyppisiä kommentteja myös muilta sotavankien lapsilta ja lapsenlapsilta. Varmasti samanlaisia tuntemuksia ovat kokeneet muutkin, joilla ei välttämättä ole sotavanki-isää, mutta muuten jollakin tavalla vaiettu salaisuus taustalla. Tuon salaisuuden "ottaminen pöydälle" ja keskusteleminen siitä, voi olla tuskallinen tie, mutta ehkä ainoa tapa, jolla voi "eheytyä":

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto