Keväällä jätin heipat täällä aika kiireisissä tunnelmissa. Olin juuri toimittanut kustantajalle suunnitelman seuraavasta kirjasta ja kolmisenkymmentä sivua tekstiä, jotka olin koonnut kevään mittaan. Sain uuden kustannussopimuksen (jihuu) ja sovimme, että toimitan käsikirjoituksen syyskuulla. Vietin kesällä reippaasti lomaa, mutta kaikki vierähti kirjahommissa. Ei se silti varsinaisesti stressannut tai tuntunut raskaalta, näitä hommia teen mielelläni.

Samalla kun kiersin haastattelemassa ihmisiä, yritin autella myös muita etsijöitä. Aika monta sotavanki-isän nimeä sainkin kesän mittaan kaiveltua arkistoista sukulaisten tietoon. Alan vihdoin osata nämä hommat! Kesän huippukohtia oli myös sotavankien jälkeläisten tapaamiset Kansallisarkistossa, yhdessä pengoimme laatikoita, kommentoimme löytöjä, maltoimme ehkä juuri ja juuri käydä lounaalla, paitsi se eräs, joka ei malttanut poistua papereiden ääreltä ollenkaan ;)

Myös omat etsinnät etenivät, kun sain pitkät selvitykset Petroskoin arkistosta haltuuni. Herra Prokofjev, jota olen jahdannut vuosikaudet onkin Valdajev! Luvajärveläiset Valdajevit vaihtoivat Venäjän vallankumouksen jälkeen sukunimensä Prokofjeviksi ja uudestaan Valdajeviksi toisen maailmansodan jälkeen. Ihmiset! Älkää vaihtako sukunimiä noin vaan, se aiheuttaa valtavasti harmia tuleville sukututkijoille!

Lisäksi sain keväällä yhteyden serkkuuni, jota en oikeastaan tuntenut aiemmin ja hänen kauttaan omatkin tiedot isovanhempieni perheestä saivat lisävaloa. Pohdin tätä sukuni haaraa paljon kesällä, mutta tarinassa on niin kipeitä kohtia, että niistä tuskin voin kirjoittaa missään vaiheessa. 

Toinen kirjalapseni julkaistaan siis ensi keväänä. Sillä on jo nimi ja kansikuvakin, mutta niitä ei kai vielä saa julkistaa.  Aiheena on kotirintama ja neuvostosotavangit ja kirja koostuu kymmenistä tarinoista ja muistoista.Tarinat, joita kevään ja kesän mittaan kuulin, ovat mielestäni aivan mahtavia ja ansaitsevat ehdottomasti tulla kuulluksi. Jatkosodan vuosina kotirintamalla arkea elettiin nimittäin ilman miehiä, isiä ja isäntiä ja työvoimapulaa helpotettiin ottamalla sotavangiksi jääneitä miehiä maatiloille töihin. Oikeastaan varmaan suurin osa suomalaisista kohtaisi vihollisia sota-aikana juuri näin: sotavanki kodissa tai naapurissa, kylällä tai läheisellä työmaalla.  Niinpä tuhansilla suomalaisilla on muistoja sotavangeista: vankileirillä luurangoksi laihtuneesta miehestä, tummasta ja tulisesta tataarista, vakaumuksellisesta kommunistista arvioimassa suomalaistapoja tai kaikkien tuntemasta Alekseista, joka hoiti hevoset osaavasti, istui samassa ruokapöydässä ja hyräili lapsille surumielisiä slaavilaisia lauluja. Joillekin sotavangista tuli rakastettu ja lapsen isä, toisille ystävä tai isänkorvike.  

Kuten eräs haastateltava minulle sanoikin, näistä puhuminen on hänelle rauhantyötä. Nämä tarinat kertovat aidoista kohtaamisista, joissa vihollisesta tuli ihminen. Odotankin nyt innoissani ja hyvin jännittyneenä, löytääkö tuleva kirja lukijoita ja kirvoittaako se lisätutkimuksiin, tarttuisiko joku museo esimerkiksi vihdoin sotavanki-teemaan? Se jää nähtäväksi.

Palaan kuitenkin lähiaikoina tänne blogiin ainakin muutaman tarinan kanssa, jotka säästin kesän reissuilta. Niissä kuljetaan Belgradin kesäisiä katuja ja eletään viimeistä yötä Petroskoissa ennen suomalaisten saapumista.

Nyt kun tein comebackin huomasin, että teitä on käynyt täällä tuhansia ihan viimekin kuukausina. Toivottavasti jaksatte käydä jatkossakin, vaikka päivitystahti tulee olemaan tuntuvasti harvempi kuin viime talvena näiden kirjakiireiden takia. Jos haluatte vähän kurkistaa, mitä mulle on kesällä tapahtunut, niin tuossa vieressä, oikealla, on linkki mun instagramiin. Siellä on mukana joitakin tunnelmointeja viime kuukausilta, kurkkaas niitä!

PS: ylläoleva kuva on otettu kesäkuussa Lapinlahden Alapitkän Asutusmuseosssa, joka kertoo tarinan Salmista evakkona Alapitkälle saapuneesta perheestä. Yrjö Mure sekä hänen sisarensa Anni asuivat tilalla vakituisesti 1970-luvulle saakka. Tänä päivänä tila toimii museona, jossa on mahdollista tutustua sotien jälkeen syntyneiden asutustilojen elämään ja arkeen. Arkeen, jota ovat eläneet sadat tuhannet suomalaiset. Vahva suositus, jos satut kulkemaan siellä päin! http://www.lapinlahti.fi/Asutusmuseo/Asutusmuseo

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto