Syntymäpäivän aikaan sitä alkaa aina miettiä menneitä vaiheitaan, mistä on tulossa ja mitä seuraavaksi? Innostukseni sukututkimukseen on ainakin johdattanut minut lähemmäs juuriani. Tiedän sukuni menneisyydestä nyt enemmän kuin koskaan. Uskon, että mitä enemmän tiedän juuristani, sitä paremmin ymmärrän itseäni ja samalla sitä, mitä minun on tässä elämässäni tarkoitus tehdä.

Itseensä sitä kai on tässä elämässä tarkoitus tutustua? Löytää voi varmaan monella tavalla: joku pääsee omiin nahkoihinsa ilmaisemalla itseään taiteellisesti tai hakemalla omia rajojaan liikuntasuorituksista tai opiskelemalla, joku tunnistaa itsensä astrologian avulla, toinen olemalla kehossaan läsnä joogaharjoituksiin keskittymällä. Oikopolkuja ei ole, mutta matka sinne oikeaan minuuteen kannattaa jokaisen tehdä. Sukututkimus on yksi keino muiden joukossa.

Menneiden ihmisten vaiheita on varsin usein tuskallisen vaikea selvittää. Jos ei löydy päiväkirjoja, valokuvia tai kirjeenvaihtoa, paljon jää arvailujen varaan. Usein jälkipolville ei ole jätetty näkösälle koko totuutta, vain osa siitä. Se vitriiniin kelpaava aineisto. Minä tulen jättämään paljon digitaalista aineistoa, ainakin valokuvien muodossa.Filtteröidyt kuvat ovatkin oma tarinansa, moni on sitä vastaan, että kuvia parannellaan tai väritellään. Kuvia on toki muokattu aina, mutta nyt se on helpompaa kuin koskaan ennen. Onko tärkeämpää  se, että näyttää kuvassa juuri siltä kuin näyttää, vai siltä, kuin toivoisi näyttävänsä ideaaleissa olosuhteissa? Kumpi kertoo ihmisestä enemmän? Onko menneisyyden vakava ja ainutlaatuinen näpsy esivanhemmasta oikea totuus hänestä? Hirveän painavaksi lähteeksi se ainakin on muodostunut.

Kuvassa isomummoni Vilhelmiina Grönlund, os. Miettunen. Olen tämän kuvan perusteella tehnyt hänestä lukuisia johtopäätöksiä.

Sähköposteja ja viestejä tuhoan tiuhaan, mitä on tullut jo tähän ikään mennessä harmiteltua usein. Monta tärkeää kirjettä, viestiä tai valokuvaa olen hävittänyt tai kadottanut. Joko ne eivät miellyttäneet tai ne nolottivat tai ne tuntuivat yhdentekeviltä. Yhdessä muutossa katosi kokonainen valokuva-albumi ja ei ole kovin tavatonta jos mieli askartelee juuri sen albumin ympärillä joskus ennen nukahtamista. Mitä menetinkään, kuinka saatoin olla niin huolimaton? Juuri se albumi tuntuu nyt kaikista tärkeimmältä! Joskus sitten ihmettelen niitä, mitä olen tullut säästäneeksi: hirveän paljon turhanpäiväisiä pönötyksiä, joulukortteja ja kymmenittäin ruokareseptejä, joita en koskaan kokeillut.

Sukututkimuksessa etsitään tavallaan itseä. Joskus ei tarvitse mennä satojen vuosien taakse, vaan voi yrittää löytää itsensä nykyajan menetelmin. Itseään googlaamalla saa jo monenmoista selville. Googlailen harvoin itseäni, mutta kun niin teen, löydän aina jotain merkillistä ja yllättävää, jonkun ihmeellisen yhteyden, josta en ollut tietoinen. Hämmästelin viimeksi esimerkiksi sitä kuinka moni on ilmeisesti goolannut minua, tuhansia hakuja, muka, voiko olla tottakaan? Jäätävän outoa. Lopetin sillä kertaa googlailut siihen. Äkkiä pois moisten ajatusten ääreltä.

Samalla lailla selailen silloin tällöin menneitä postauksiani Twitterissä tai Instagramissa, joskus Facebookissakin ja mietin että pitäisikö näitä koota jonnekin yhteen? Tekisi tulevaisuuden sukututkijoiden hommasta vähän helpompaa? Samalla yleensä poistan tyhmiä päivityksiä ja noloja kommentteja. Kirjoitan siis uusiksi mennyttä historiaa. Teen siitä parempaa, kokoan vitriiniä. Ei hyvä.

Jos haluaa oikein varmistaa kenen kanssa on tekemisissä, sitten kannattaa kirjautua Väestörekisterikeskukseen ja tarkistaa omat tietonsa: https://verkkopalvelu.vrk.fi/omat/Etusivu.aspx. Sivustolla löytää perustiedot itsestään ja esimerkiksi kaikki menneet osoitteensa ja muuttopäivänsä. Olen nuorena muuttanut useinkin ja minusta on hauska katsella vanhoja osoitteita eri kaupungeissa. Viimeeksi kun klikkasin sisään huomasin, että isäni sukunimenvaihdos on tullut voimaan ja minulla on nyt eri niminen isä kuin ennen. Näytti hassulta. Oikeat vanhemmat minulla kuitenkin on ja oikeat lapset ja entiset sukunimet. Kaverilleni kävi nimittäin niinkin sykähdyttävästi, että tiedoissa ei ollutkaan niitä vanhempia, kuin joita hän piti vanhempinaan. Kysyin mitä hän teki sattumalta saadun tiedon äärellä, ryntäsikö kysymään äidiltään tai isältään asiasta? Ei rynnännyt, ei kysynyt! Siinä on varmaan joku virhe,  hän mietti, eikä hän halua tällä hetkellä ehkä tietää asiasta, jos ei olekaan virhe. Minua on jostain syystä jäänyt vaivaamaan kaverini täysin keskeneräinen tilanne ja heti kun hän osoittaa merkkejä siitä, että haluaa selvittää asiaa, olen valmis työntämään nenäni siihen, vaikka asia ei kuulu minulle yhtään. Melkoisen järisyttävä uutinen siis voi odottaa Väestörekisterikeskuksen sivulla jotakuta toistakin.

Jotakin meissä on henkilökohtaista ja privaattia ja jotakin yleistä ja yhteistä. Samaistumista koin nimittäin Yleisradion rakentamien sukupolvitarinoiden paikkeilla. Tunnistin tuttuja piirteitä elämästäni 1970-80-lukujen videoklippien myötä. Katsopa täältä, näyttääkö tutulta? http://yle.fi/aihe/sinun-tarinasi

Tapaan yleensä kehuskella, että minun syntymäpäivänäni on aina kaunis ilma. Muistan lapsuudestani, että synttäripäivänä oli maa kimaltavassa pakkaslumessa, puut vähintään huolekkaassa puuterikerroksessa, joskus ihanan raskaissa kinoksissa. Muistan että usein paistoi aurinko. Olen kuullut että muutkin helmikuun lapset pitävät valosta, valkeudesta, kirkkaasta lumesta ja sinisestä taivaasta? Ikävä kyllä viime vuonna synttärinä olikin rumaa, harmaata sohjoa, eikä vaikuta hyvältä tänäkään vuonna. Syytän ilmastonmuutosta! Mutta näyttää tilastojen valossa ennenkin olleen sohjoisia helmikuun alkuja, vaikka syntyessäni olikin yli puoli metriä lunta maassa ja lisää satoi. Synttärikelinsä voi tarkistaa täältä (koska jokainen sen haluaa tietenkin tietää): http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000943073.html tai täältä: http://ilmatieteenlaitos.fi/yhteystiedot .

Selailin myös Finnaa ja Museoviraston hiljattain avautuneita kuvakokoelmia siltä varalta löytyisikö sieltä kuvia lapsuuteni maisemista, avautuisiko näköalaa juuri minun betonilähiööni. Ei löytynyt. Mutta yllä oleva kuva on Finnasta ja otettu Mikkelissä ilmeisesti syntymävuotenani 1974 (kuvaaja Teuvo Kanerva). Tuokin aukio Mikkelissä on edelleen tunnistettava, mutta erinäköinen. Kuvauspaikkaan liittyy minulla monia muistoja. Yritän muistaa seuraavan kerran Mikkelissä vieraillessani ottaa kuvan juuri tuosta kohdasta ja laittaa kuvat sitten vierekkäin, tutkia sitä välimatkaa niiden välillä.

Vanhoja kuvia saa nykyisin esiin myös Finnan street-toiminnon avulla (https://www.finna.fi/Search/StreetSearch?go=1). Klikkautumalla sisään saat esiin kuvia, joita on otettu samassa paikassa kuin nyt sovelluksen avatessasi. Kirjoittelen tätä kodissani ja lähietäisyydellä ei näytä Finna street paljon mitään tunnistettavaa löytävän, tai no, Lenin-museon johtokunta vuodelta 1970, on ehkä monen mielestä sangen kiinnostava löytö oman kotikadun paikkeilta.

Tilastokeskus on koonnut erilaisia tilastoja suomalaisten elämästä viimeisen sadan vuoden ajalta ja kauempaakin: http://www.stat.fi/ajk/satavuotiassuomi/suomiennenjanyt/vuosisadanlahteet.html Jokaisen sukututkijan kannattaisi ehdottomasti tutkailla näitä silloin tällöin arvioivalla otteella, niin saisi vähän perspektiiviä oman suvun tarinaan liittyen. Kuinka tyypillisiä me olemme? Ja jos emme ole, niin miksi ei? Mitkä ovat tilastotiedot juuri sinun syntymävuodeltasi? Entä vanhempiesi, isovanhempiesi? Yleisiä tilastoja tutkimalla voisi paljastua kiinnostavia näkökulmia.

Meistä kaikista jää jälki. Jätämme jälkiä ympäristöömme, läheisiimme, jätämme muiston elämästämme ja olemisestamme erilaisiin tilastoihin, Facebookin tykkäyslistoihin, arkistolähteisiin, Google-hakujen kummallisiin maailmoihin. Voimme myös tietoisesti jättää itsestämme jäljen. Tulevia tutkijoita voisi nimittäin myös osaltaan käydä auttamassa Suomen Kirjallisuuden Seuran uudessa muistikko-palvelussa (http://muistikko.finlit.fi). Sinne voi tallentaa tarinoita, valokuvia, linkkejä ja selata muiden jättämiä jälkiä ympäri maailmaa. Taidan tallentaa sinne muiston tämän vuoden syntymäpäivästäni.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto