Kirjoitukset avainsanalla sota-aika

Tänä vuonna en ole oikein ehtinyt tämän blogin äärelle. Alkuvuodesta viimeistelin toisen kirjani Kunnes rauha heidät erotti, sitten seurasi julkkarihässäkkää maaliskuussa, sitten pistin kotitaloni myyntiin huhtikuussa, vaihdoin työpaikallani esimiestehtäviin toukokuussa ja tein hirveän määrän ylityötunteja, johtamani hanke "Kulttuurivoltti" voitti EU:n/Europa Nostran kulttuuriperintöpalkinnon kesäkuussa Berliinissä, talo myytiin heinäkuussa, alkoi uuden kotipesän etsintä, järjestin kuopuksen rippijuhlat elokuussa, löytyi uusi koti, muutto syyskuussa, suurehko keittiöremppa ja liuta työmatkoja Suomessa ja ulkomailla pitkin syksyä. 

Liioittelematta voin sanoa, etten ole koskaan ollut näin kiireinen ja moni aiemmin elämääni olennaisesti kuulunut juttu ja harraste on vain jäänyt. En ole siis juurikaan ehtinyt kevään jälkeen sukututkimusjuttujen äärelle.

Kiertäessäni tänä vuonna erilaisia seminaareja ja kahvipöytiä Berliinissä, Brysselissä, Wienissä, Leipzigissa ja tällä viikolla Madridissa, en ole kuitenkaan malttanut olla kyselemättä tapaamiltani ihmisiltä heidän suvuistaan, muistoistaan ja menneistään. Tulen nimittäin yleensä maininneeksi työyhteyksissäkin, että olen hiljattain Suomessa kirjoittanut muutaman kirjan ja sitten minulta tietysti udellaan, että mitä kirjani käsittelevät. Sitten kerron joko lyhyen version tai pitkän version kuulijasta riippuen. Tämän jälkeen on aina arvoitus, mitä seuraa, mutta tässä sinulle muutama esimerkki Euroopasta vuodelta 2018.

Lokakuu 2018 Bryssel

Meitä on kokoontunut satakunta globaalikasvatuksen asiantuntijaa ympäri maailmaa Brysseliin työpajaan. Ensimmäisen illan tutustumisdrinkeillä ajaudun pöytään, jossa on tanskalainen nainen, slovenialainen mies, venäläinen ja virolainen nainen ja myöhemmin saksalainen nainen. Tanskalaisnainen kertoo, että hänen isoäitinsä oli Ahvenanmaalta ja sai vain aviottomia lapsia Tanskassa. Siksi hänelläkin on suomalainen sukunimi. Hänen isoisänsä oli jonkinlaisen natsiliikkeen jäsen ja hän oli kokenut valtavan järkytyksen siivotessaan suvun taloa ja löytäessään erilaisia hakaristipapereita. Hän on itse täydestä sydämestään globaalikasvatuksen puolestapuhuja ja inhoaa rasismia. Isoisän toimista sota-aikana ei perheessä puhuta. 

Virolainen nainen hermostuu pian slovenialaisen miehen käsityksiin "kommunismista" ja poistuu naapuripöytään, venäläinen seuraa perässä.

En tiedä miten olemme päätyneen edes puhumaan kommunismista, mutta minulle kerrotaan nuoruusvuosista yliopistosta, jossa yhtäkkiä nuorten miesten uudeksi kämppäkaveriksi tuli venäläinen (tuolloin neuvostoliittolainen) Andrei. Häntä ei tosin nähty laisinkaan ensimmäisinä kuukausina, mutta kaikki elivät siinä tunnelmassa, että öisin joku pyöri yhteisessä asunnossa ja joitakin hämäriä mielikuvia oli hahmosta myös aamuisin.

Sitten Andrei kerran saapui paikalle kaikkien ollessa vireitä ja hereillä ja hän oli juhlatuulella, elettiin Jeltsinin vallan kriittisiä vaiheita ja vaikka Neuvostoliiton televisio ilmeisesti näytti vain Joutsenlampea, kaduilla kuhisi ja vodka virtasi. Myös Andreilla. Hän tarjosi ruokaa ja juomaa opiskelijapojille niin, että slovenilaiskertoja vieläkin puistelee päätään. Kuinka venäläiset osaavatkin juoda, he kaikki heräilivät hirveässä kunnossa pitkin asuntoa seuraavana aamuna. Ja seuraava kuukausi Andreilla menikin juhliessa. Minulle kerrotaan, että Andrei on Facebookin ystävälistalla, vaikka nyt ei ole vuosiin enää tavattu.

Puhelemme entisestä Jugoslaviasta ja saan kuulla, että slovenialaisen suvussa on niitä, jotka muistavat ja niitä jotka eivät muista mitään. Hänen isoisänsä oli partisaanisankareita, joista on kirjoitettu kirjakin kotimaassa. Mutta hänestä ei koskaan suvussa puhuttu, sillä sodan jälkeen piti rakentaa yhtenäinen Jugoslavia ja sotasankarit olivat häviäjille teloittajia. Oli parempi, jos kaikki vain olivat hiljaa, siitä, kuka oli tappanut ja kenet. Hän itse ajattelee, että tässä vaikenemisessa oli siemen myöhempiin tapahtumiin Jugoslaviassa sen hajotessa. Ei muka muistettu, mutta kaikki katkeruus oli vain painettu alitajunnan kerroksiin, josta ne nousivat raivolla esiin. 

Hän ei itse siis ole erityisen ylpeä isoisästään, mutta tietää äitinsä syntyneen keskelle metsää sota-aikana ja on jopa suosittu sota-ajan laulu, jossa hänen äitinsä syntymästä partisaanisoturien keskelle kerrotaan. Äiti ei kuulemma koskaan puhunut isästään ja kuuluu niihin "jotka eivät muista mitään".

Wien lokakuu 2018

Viinilasillisen äärellä tanskalaisnainen kertoo toivovansa, että Tanska ei ottaisi enempää pakolaisia. Hänen sukujuurensa ovat Tanskan lisäksi Ruotsissa, Saksassa ja Puolassa ja sukujuuriin lukeutuu useita aatelisia. Hän on edellisenä kesänä matkustanut sukulaisten linnoja katsomaan (nyt jo muiden hallussa). Eräs hänen sukulaisensa on kuuluisa tanskalainen petturi ja osasyyllinen siihen, että Tanska menetti alueitaan Ruotsille. Hän kertoo siitä huvittuneesti.

Leipzig marraskuu 2018

Olen juuri päättänyt esitykseni konferenssissa ja lounaalla luokseni tulee saksalaisnainen. Hän on kiinnostunut kuulemaan enemmän kirjastani ja avaan sitä hieman. Hän kertoo ymmärtävänsä aihettani hyvin, sillä hänen suvussaan on kauheita salaisuuksia. Hän kertoo isovanhempiensa olleen töissä Auschwitzissa ja että äiti kertoi siitä hänelle, kun hän oli noin 3-vuotias. Häntä varoitettiin, että tästä ei saa puhua muille, mutta muut saattavat sen tietää. Pitää elää hyvin ja olla herättämättä huomioita.

Hän oli ollut koulussa aina "kympin tyttö" suoritti kaiken niin, että kenelläkään ei voisi olla hänestä mitään pahaa sanottavaa. Aina kun hän tapaa ulkomaalaisia hän kokee syyllisyyttä ja huonommuutta ja miettii, mitä he mahtavat hänestä, saksalaisesta, ajatella. Hän on viime vuosina helpottunut, koska monet ihmiset ovat kertoneet hänelle, että pitävät hänestä ja että hän on mukavin saksalainen, jonka he ovat tavanneet.

Nainen kertoo kyynelsilmin, että isovanhemmat olivat pitäneet oloistaan ja työstään tuhoamisleirillä ja olivat varmasti tienneet, mitä siellä tapahtui. He olivat hänen isovanhempiaan, mutta selvästi myös pahoja ihmisiä, ristiriita, joka on vaivannut häntä läpi elämän.

Madrid, marraskuu 2018

Minulle on kerrottu, että espanjalaiset puhuvat paljon, mutta eivät sisällissodasta. Yritän varovaisesti selvittää, onko tämä totta. Juttelen lounaalla espanjalaisen historioitsijan kanssa, joka kertoo, ettei ole koskaan uskaltanut kysyä sukulaisiltaan sisällissodasta, vaikka aihe kiinnostaa häntä kovasti. Aihe on tabu, siitä ei puhuta.

Sen verran hän kuitenkin tietää, että toinen isoisä oli hävinneiden puolella ja toinen Francon puolella. Kaikki voittajien puolella olleen pojat naivat myöhemmin tytöt, jotka tulivat häviäjien puolelta. Kaikki tulivat toimeen, mutta politiikasta ei tässä perheessä puhuta. Hän on varma, että isoisät ovat kokeneet hirveitä sota-aikana. Sivusta toinen espanjalaisnainen kertoo, että hänen isoäitinsä oli sota-aikana apulaisena varakkaassa perheessä, jossa oli paljon lapsia. Taloon hyökättiin ja koko perhe surmattiin julmalla tavalla, mutta isoäiti sai pitää henkensä.

Tampere 2018

Vaikuttaa siltä, että oman perheeni muistot ja tapahtumat ovat osa yleistä eurooppalaista sota-ajan perintöä, joka vaikuttaa meissä edelleen ja joka voi myös yhdistää meitä ja auttaa ymmärtämään toisiamme paremmin. Pidän tärkeänä, että suvun vaikeistakin asioista puhutaan, koska vaikenemalla ne eivät häviä ja katoa mihinkään. Saatamme vain periä valtavan lastin syyllisyyttä, kuten Leipzigissa tapaamani saksalaisnainen ja on tärkeää kohdata se ja todeta, että en ole itse edeltäjieni valintoihin millään tavalla syyllinen tai niistä vastuussa. Ymmärtämällä mitä minun suvussani on tapahtunut, voin kuitenkin ymmärtää itseäni ja muita paremmin ja hengittää ehkä hieman vapaammin, tätä hetkeä.

Mistä minä olen tänä vuonna keskustellut:

•  

Kirjailijavieraana Vaasan kaupunginkirjastossa 2018: https://www.youtube.com/watch?v=IZ7sXw1Oles

•   

Vieraana Flinkkilä & Tastula 2018: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/13/flinkkila-tastula-kunnes-rauha-heidat-erotti

Kuva: Leipzigin kaupugin museosta

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viime kesänä löysin kiinnostavaa aineistoa Kansallisarkistosta. Etsiskelin tietenkin tietoa sotavangeista ja lueskelin Sotavankileirien tutkimuskeskuksen materiaalia. Näitä materiaaleja on koottu siinä vaiheessa, kun sota oli jo hävitty ja valvontakomissio oli maassa. Venäläiset tutkijat selvittelivät suomalaisten syyllisyyttä erilaisiin asioihin, esimerkiksi leiriolosuhteissa kuolleiden sotavankien kohtaloita, erilaisia ilmiantoja jne.

Papereiden joukossa on suomalaisten omaa selvitystä Petroskoista. Neuvostoliitto syytti Suomea Petroskoin polttamisesta suomalaisvaltauksen yhteydessä ja suomalaiset ovat haastatelleet silminnäkijöitä vuonna 1944 todistaakseen, että he eivät kaupunkia tuhonneet, vaan päinvastoin jälleenrakensivat sitä.

Lukiessani raporttia muistelin selanneeni aiemmin SA-kuvia Äänislinnasta netissä monta iltaa, katselleeni kuvia kaupungista suomalaisten sinne saapuessa. Kuvien yhteydessä kerrotaan venäläisten jättäneen taakseen palavan kaupungin ja väestö on evakuoitu proomuilla yli Äänisen.

Mitä kaupungissa tapahtui viimeisinä aikoina ennen suomalaisten saapumista ja sen jälkeen? Keitä kaupungissa mahtoi olla suomalaisten saapuessa? Venäläisiä? Karjalaisia? Millaista oli elää kaupungissa, jonka omat joukot pistävät tuleen, etkä ole ihan varma, millainen valloittaja sieltä on seuraavaksi tulossa?

Kymmeniä sivuja sisältävän kuulusteluraportin alussa todetaan: kuulustelut tapahtuivat Äänislinnan poliisilaitoksella 6. päivänä tammikuuta 1944

Ensimmäisenä on kuultu mielisairaanhoitaja Jeugenia Smolnikovia, jonka kerrotaan olevan venäläinen ja syntyneen Neuvostokarjalassa vuonna 1921. Hän kertoo: 27-30. päivänä syyskuuta 1941, jolloin venäläiset joukot alkoivat perääntyä kaupungin läpi pohjoiseen, oli kertoja enimmäkseen sotilaskadulla mielisairaalan pommisuojassa. Kun kertoja  oli käynyt ruokailemassa ja tavaroitaan kaupungilla katsomassa, oli hänen mukaansa keskustan suuria rakennuksia tulessa. Hänen mukaansa räjäytykset ja tulipalot oli pantu toimeen ns. hävityspataljoonien toimesta, joita oli  muodostettu nuorista venäläisistä henkilöistä. Hän kertoo lisäksi, että 25. päivänä sammuivat sähkövalot ja seuraavana päivänä ei sähkölaitosta enää ollut. Se oli räjäytetty. Kertoja ei ole nähnyt suomalaisten polttavan eikä tuhoavan taloja.

Toisena on haastateltu Kuisma Bogdanovia, ammatiltaan kirkonvartija, joka on syntynyt Salmissa 1891 ja on muuttanut Petroskoihin vuonna 1914. Kiinnostavaa, Neuvostoliitossa jonkun ammatti on ollut kirkonvartija? Bogdanovkin kertoo venäläisten polttaneen suuren osan taloista, jotka hän myös luettelee:

Suomalainen teatteri

Elokuvateatteri Krasnaja

Rajavartioston kasarmi

Karjalaistieteellisen instituutin talo

Filharmonin talo

Kauppahalli

Valtion pankki

Kaupungin nevostotalo

Miliisiosaston virastorakennukse

NKVD:n asuintalo

Sos. huollon kansankomissariaatin talo

Nuorisoliiton keskuskomitean talo

NKVD:n talo 1 ja 2

Severnajahotellin talo

Kirjapainon talo

Puoluekoulun talo

Pioneeripalatsin talo

Vankila

Koulurakennuksia

Olut- ja viinatehtaan talo

Äänisjärven rannalla olleet satamalaitteet ja rakennukset kokonaan

Listaa lukiessani mietin, millaisista rakennuksista on koostunut 1940-luvun kaupunkikeskusta Suomessa ja Neuvostoliitossa? Neuvostoliiton Petroskoissa on ollut sellaisia pytinkejä, etten ole edes ihan varma, mitä noissa kaikissa taloissa on tehty? Mielikuvitus keksii kyllä monia juttuja. 

Kuvassa oluttehdas, SA-kuva Äänislinnasta

Nikolai Suhanovskij, ammatiltaan konemekaanikko ja syntynyt Arkangelissa, Veleskissä vuonna 1907, kertoo samaa kuin edelliset haastateltavat. Venäläiset hävityskomppaniat polttivat kaiken ennen perääntymistä. Sekä: Suomalaisten vallassaoloaikana ei ole Äänislinnan kaupungissa suoritettu mitään tuhoamistöitä, joskin on sattunut joitakin pienempiä tulipaloja, ollen nämä tulipalot kuitenkin luonnollisia paloja, jotka ovat johtuneet ilmeisesti rakennusten venäläistä alkuperää olevista rappiotilassa olleista uuneista ja sähköjohdoista.

Jaa. Jokaisen haastateltavan kohdalla on muuten mainittu aina heidän kansallisuutensa ja oleskelulupansa numero, jonka he ovat saaneet suomalaisilta. Ovatko nämä kuullustellut venäläiset asuneet suomalaisten kokoamissa keskitysleireissä, joita Äänislinnassa oli? Luultavasti ei, sillä heidän kohdallaan on mainittu myös ihan kotipaikkansa katuosoitteet. Eli vain osa väestä on viety leireihin.

Tatjana Sosonov on mekaanikonvaimo ja syntynyt Besovdsan kylässä 1903. Hän on ollut Petroskoissa suomalaisten saapuessa, koska oli juuri synnyttänyt lapsen 18.9.1941 eikä siksi poistunut, vaikka oli saanut evakuoimiskäskyn. Kertoja vietti yönsä vastasyntyneen lapsensa kanssa eräässä Tapionkatu 10:ssä olevassa sirpalesuojassa, josta seurasi kaupungin valtaamista. Hän kertoo tulipalojen vaivanneen kaupunkia monta päivää ja luettelee samat rakennukset kuin aiemmat kertojat lisäten joukkoon vielä suksitehtaan, elokuvateatterin, rantahotellin, kirjastotalon, pioneeripalatsin, pesulan ja Solomon sahan.

Voi hyvä tavaton, onko hän synnyttänyt lapsensa yksin? Onko lapsen isä puna-armeijassa? Mitä hänelle ja lapselle tapahtui myöhemmin, ilmeisesti vuonna 1944 he olivat ihan ok?

Alkuperäinen kuvateksti: Suomalainen hävittäjäkone partiolennollaan kaupungin yllä. Äänislinna 7.10.1941. SA-kuva.

Jaakko Tatti, joka on syntynyt Inkerin Rääppyvässä vuonna 1877, puolestaan kertoi, että hänet on perheineen käsketty vuonna 1936 Petroskoin Suojunniemelle. Kertoja on tyttärensä kanssa työskennellyt Petroskoissa leipätehtaalla. Venäläiset olivat hänelle kertoneet saksalaisten olevan jo aivan lähellä kaupunkia ja surkuttelivat mm. kertojan ja hänen perheensä kohtaloa, jos nämä jäävät asuinpaikalleen. 

Toinen inkeriläinen haastateltu, Mikko Simppanen, totesi, että inkeriläiset erotettiin neuvostoarmeijasta syyskuussa 1941. Hän kertoo saapuneensa kaupunkiin vasta suomalaisvaltauksen jälkeen ja silloin löytäneensä taloista polttopulloja, joita ei ole ehditty sytyttää ennen perääntymistä.

Saunanlämmittäjä Tatjana Viljanen, syntyperäinen petroskoilainen ja karjalainen oli myös saanut käskyn poistua kaupungista. Hänen äitinsä Feodoria oli kuitenkin vuodepotilaana, eikä hän voinut jättää tätä yksin. Syyskuun 27. päivänä olivat venäläiset sotilaat ja kaupungin siviiliväestö poistunut Petroskoista. Sitten olivat alkaneet tulipalot. Palojen raivokkaimpina riehuessa ei kuultava ollut poistunut Räihänkadun varrella olleesta asunnostaan vaan oli sieltä tarkkaillut palojen leviämistä.

Nikolai Tverdov, ammatiltaan sähköasentaja, syntynyt Kalinin piirissä vuonna 1918, on kertonut olevansa karjalainen ja asuneensa Solomon kylässä Lenininkatu 26:ssa. On toiminut suksitehtaalla sähkömiehenä yhdessä vaimonsa kanssa. Syksyllä 1941 siirrettiin suksitehdas Kontupohjaan ja kuultava oli tullut määrätyksi sinne. Hän ei kuitenkaan lähtenyt, vaan oli syyskuun 29, päivänä 1941 lähtenyt Jalolahteen yhdessä vaimonsa ja tämän äidin ja muutamien muiden naisten kanssa. Kaupunki ja Soloman kylä oli tähän aikaan kokonaan evakuoitu. Myöskin Soloman voimalaitoksen, sahan ja tiilitehtaan koneet oli evakuoitu Uralille jo kuukautta aikaisemmin. Äänislinnassa oli seinillä Stalinin antama kuulutus, jossa käskettiin hävittää kaikki siinä tapauksessa, että joudutaan kaupungista lähtemään. Kehuu suomalaisia haastattelussa oikeamielisestä kohtelusta.

Nikolai Boronin, varastomies ja syntynyt vuonna 1890 Arkangelissa, kansallisuudeltaa venäläinen kertoo: elokuussa oli sahan työväestö jaettu kolmeen osaan. Voimakkaimmat ja parhaimmat miehet määrättiin ottamaan koneita irti ja lastaamaan proomuihin. Heikommat miehet ja naiset joutuivat linnoitustöihin ja yksi osa oli erään naiskomissaarin johdolla määrätty valvomaan evakuoimista ja toimittamaan lopullinen hävitys. Kuultava oli käsketty lopulta pois ja hän oli piileskellyt metsässä suomalaisten tuloon saakka.

Nikolai Mehov, syntynyt Pietarissa 1911, ammatiltaan vuori-insinööri. Kertoi toimineensa kiilletehtaan palveluksessa ja sen teknillisenä johtajana. Kertoo olleensa pommisuojassa sen ajan, kun kaupunkia tuhottiin.

Anna Artemjev, karjalainen ompelijatar, joka on syntynyt Säämäjärven Palolahdessa vuonna 1907. Hän asui Ukonkatu 129/3 ja toimi talon vanhimpana. Sodan sytyttyä kesällä 1941 olivat venäläiset evakuoineet heti kaupungista lapset ja epäluotettavat kuten suomalaiset ja karjalaiset. Sitten oli ilmoitettu, että taloihin ei saa jättää mitään suomalaisille, jos nämä valtaavat kaupungin. Syyskuun 25. päivänä oli sitten laiva lähtenyt vetämään proomuja, joissa oli etupäässä naisia ja lapsia tarkoituksena mennä Äänisen toiselle puolen. Seuraavana aamuna oli kuitenkin hinauslaivasta katkennut köysi järvellä ja se proomu, jossa kuultava oli, oli jäänyt ajelehtimaan Ääniselle. Tuuliajolla oli proomu ollut pari päivää ja oli sitten ajautunut Äänislinnan kaupungista noin 80 kilometrin päähän Bribrikan rantaan, jossa suomalaiset sotilaat olivat vastassa. Suomalaisten otettua proomu haltuunsa, olivat he nähneet Äänislinnasta päin nousevan kovasti savua.

Proomu Äänisjärvellä, SA-kuvat.

Vepsäläinen Mikko Ishanin, syntynyt 1887 Issainkylässä, asuu Petroskoissa ja töissä apteekissa varastomiehenä. Ei noudattanut poistumiskäskyä. Syyskuun 29. päivänä 1941 hän vaimonsa ja veljensä pojan kanssa oli lähtenyt hevosella ajamaan ja oli todennut, että venäläiset sotilaat olivat juovuksissa ja kulkivat talosta taloon sytyttäen taloja palamaan.

Alkuperäinen kuvateksti: Poikien valokuvausasetelmia Äänislinnassa valtauspäivänä. (Kamera aitapylvään päässä) / Leninin patsas Äänislinnassa maatalousteknikumin edustalla. Äänislinna 1.10.1941. SA-kuvat.

Juho Tatti, inkeriläinen mylläri, kotoisin Rääppyvästä ja vepsäläinen Paraskeva Kurganov vahvistavat edellisten kertomuksia

Ivan Barmin, venäläinen opettaja toistaa edellisten tarinaa ja kertoo olleensa suomalaisten mukana sammuttamassa XII koulurakennusta Karl Marxin kadulla. (Tietenkin opettaja lähtee sammuttamaan koulutalon paloa, entisenä historian opettajana ymmärrän tämän täysin!)

Suomalaiset sammutustöissä, SA-kuvat

Aleksandra Isotov, Severnajahotellin tarjoilijatar, syntynyt 1908. Hän kertoo jääneensä kaupunkiin, koska hänen sairasta miestään ei otettu proomuun. Kertoo venäläisen politrukin pelotelleen häntä sillä, että suomalaiset joukot harjoittavat väkivaltaa varsinkin naisia ja lapsia kohtaan. Ennen suomalaisten tuloa kertoja on liikkunut vain asuntonsa läheisyydessä. 1.10.1941 on sitten suomalaisia sotilaita tullut aamuviideltä hänen kotiinsa ja kertoneen karjalaissyntyisen sotavangin avustuksella hänelle ettei tarvitse pelätä, mitään väkivaltaisuuksia ei tule tapahtumaan. Tämän jälkeen hän on liikkunut vapaasti. Kertoo lisäksi, että kolmisen kuukautta ennen sodan syttymistä oli osallistunut luennolle, jossa oli alueen ravintola- ja kahvilatyöntekijöille korostettu, että kaikki on tuhottava ennen vihollisen saapumista.

Ernest Terho, lapualainen maalari, kertoo asuneensa alunperin Yhdysvalloissa, mutta on siirtynyt Äänislinnaan vuonna 1931. On saanut käskyn muuttaa perheineen Vologdaan, mutta onkin piileskellyt läheisessä Pässinrannan kylässä suomalaisten tuloon asti. On sittemmin yhdessä suomalaisten kanssa jälleenrakentanut Äänislinnaa.

SA-kuvat jatkavat siitä, mihin raportti jää. Seuraavina päivinä kaduille ilmaantuu piiloissaan ollutta väkeä. Suomalaiset ottavat kaupungin haltuun. Ihmetellään puolin ja toisin. 

Karjalainen kampaaja suomalaislottien kutrien kimpussa Äänislinnassa valtauksen jälkeen. SA-kuvat.

Kirjoittaessani Tuntematonta sotavankia, perehdyin jonkin verran Petroskoin eli Äänislinnan eli Petroskoin vaiheisiin. Kaupunki alkoi jostain syystä kiehtoa minua mahdottomasti, vaikka en ole koskaan siellä käynytkään, enkä tiennyt siitä ennestään juuri mitään. Aina arkistoissa penkoessani, jos olen huomannut Äänislinnan mainittavan, olenkin pysähtynyt lukemaan. Tunnelmoinut sitten hetken lukemani äärellä. Äänislinna ja Petroskoi, palaan vielä asiaan teidän kanssanne :)

 

Kommentit (1)

Jyrki
1/1 | 

Todella mielenkiintoista. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin tilaamaan itselleni ja vanhemmilleni 23andme testit. Ennakkoluuloni sukututkimusten perusteella on että isäni sukua on kulkenut Juvalta Pohjois-Savoon ja äitini sukua Sastamalasta Keski-Suomeen/Itä-Savoon. Innolla odotan geenitestien tuloksia. Varmaan paljon kysyttävää olisi aiheesta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun aloin etsiä isoisääni, venäläistä sotavankia, en tiennyt paljoakaan sotavangeista Suomessa. Minulla oli mielikuva, varmaankin elokuvista omaksuttu, että kyseessä olivat sotilaat, jotka pakon edessä joutuivat antautumaan, usein haavoittuneina. Mielessäni ajattelin, että heidän kohtelunsa oli varmaankin melko huonoa. Antautunutta ei saisi surmata kansainvälisten lakien mukaan, mutta elokuvissa niin näytti käyvän: sotavangin henkikulta oli kevyttä kamaa Tuntemattomassa sotilaassa tai Rukajärven tiessä. Elokuvissa ja sotakirjallisuudessa venäläiset sotavangit usein kuvataan likaisiksi ryysyläisiksi, heikoiksi, viekkaiksi ja arvaamattomiksi. Puhekielessä heitä kutsuttiin esimerkiksi iivanoiksi, vanjoiksi ja ryssiksi. Jos selaa SA-kuvia, negatiiviset asenteet lyövät silmille. Ja tietysti se on ymmärrettävää: olihan sota-aika ja propaganda voimissaan. On toki arkisia ja kiinnostavia, hieman yllättäviäkin kuvia, kuten tuo ylläoleva SA-kuva. (Hiljattain on tehty kiinnostava väitös sota-ajan propagandakuvista, siitä voi lukea täältä: https://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/sotakuvien-neuvostoliitto-suomalaisilla-idyllinen-suomalaisuuden-museo-saksalaisilla-takapajuinen-kauhujen-diktatuuri.aspx ).

Kun sitten keskustelee sota-aikana eläneiden kanssa ja kyselee heidän muistojaan sotavangeista hämmästyy vastauksista. Monet muistelijat, joita olen viime vuosina kohdannut, olivat tuolloin lapsia, joten heillä on eloisia, arkisia ja hauskoja muistoja. Poissa ovat rasistiset tai propagandan säväyttämät jutut. Ehkä niitä ei minulle kerrota, mutta hyvin inhimillisiltä kuulostavat kohtaamiset sotavankien kanssa olleen. 

SA-kuva

En ennen tukimuksiani tiennyt, että suomalainen maaseutu vilisi sotavankeja jatkosodan vuodet. Sehän käy järkeen: miehet olivat rintamalla, naiset yrittivät naisten töiden ohessa hoitaa miesten ja hevostenkin hommat, kun samaan aikaan oli tuhansia työkykyisiä miehiä vankileireillä ruokittavana. Noin 10 000 sotavankia siis jalkautui vankileireiltä maaseudulle vuosittain, erityisesti keväällä, osa oli työpaikassaan läpi vuoden, osa palasi vankileirille sadonkorjuun jälkeen. Oli aivan järkevää sijoittaa näitä miehiä maatiloille töihin. Usein talossa saattoi olla useampikin nainen, mutta ehkä vain teini-ikäinen poika ns. vahtimassa sotavankia tai jo iäkäs isäntä. Talot yleensä tarkastettiin paikallisen suojeluskunnan toimesta ennen kuin sotavankeja niihin sijoitettiin. Säädökset olivat myös tarkat: vankien kanssa ei kuulunut asioida kuin työjutut. Vangit olisi pitänyt sijoittaa nukkumaan lukkojen ja piikkilangalla vahvistettujen ikkunoiden taakse, mutta tämä harvoin toteutui. Kukaan muistelija ei ole kertonut uhkaavista tilanteista tai karanneista vangeista, päinvastoin moni kokee, että vanki viihtyi heillä hyvin.

Otavan koulutilalla sotavankeja pidettiin mm tässä kuvan oikeanpuoleisessa rakennuksessa. Kuva: Päivi Huupponen (kirjasta Tuntematon sotavanki)

Se mitä ihmisten muistoissa monesti korostuu (ja joita yritin jonkin verran kerätä myös kirjaani) on se, että vangit söivät talonväen kanssa samassa pöydässä. Sitä ei selitellä: jos teki samaa työtä kuin muut, söi siellä missä muutkin. Säännöt tämän kielsivät, mutta sitä ilmeisesti rikottiin yleisesti. Moni muistelija kertoo vangin "opettaneen" jotakin muistelijalle, joku sanoi vangin opettaneen hänet uimaan, toiselle vanki oli opettanut venäjää, osa muisti tehneensä jekkua sotavangille ja saaneensa siitä sitten huutia (muistelijaa hymyilytti tämä suuresti jälkeenpäin).

Monilla on kodissa sotavangin maalaama taulu tai käsityö. Sodassahan vangittiin tasaisesti kaikkien alojen miehiä: mukana oli taiteilijoita, suutareita, oopperalaulajia, sirkusesiintyjiä, autokuskeja, kirjailijoita.. Sotavankitaiteilijoilta saattoi jopa tilata taulun kotiinsa. Ehkä teilläkin on sellainen seinällä? Joku kertoi sellaisen taulun ostetun muutamalla leipäpalalla, kopallisella perunoita, osa maksoi ihan rahaa (vankileirille, ei vangille). Puhdetöitäkin teillä saattaa olla: olen nähnyt esimerkiksi laukkuja, koreja, arkkuja, rasioita, lipastoja jne, joista minulle on kerrottu että tämä jäi meille sotavangilta. Kun olen kysellyt haluaisivatko he lainata sitä esimerkiksi museoon, jos joku museo innostuisi sotavangeista näyttelyn pistämään pystyyn, useimmat empivät: saahan sen sitten takaisin? Monen taulussa onkin kaunis kotiseudun maisema tai käsityössä näkyy vieraan kultturin vivahde, kyllähän sellaisen esineen haluaa säilyttää jo ihan erikoislaatuisen tarinan takia.

Kuva: Teemu Riihelä

Sotavangit muistetaan myös lauluistaan. Usein kuulen, miten muistelija kertoo sotavankien laulaneen työssään, soutaessaan, iltaisin puhdetöiden äärellä, pellolla, metsässä kulkiessaan. Eräälle muistelijalle jäi kylän sotavangeista ainoastaan vahvimpana muisto, että he soutaessaan järvenselällä lauloivat komeasti jotakin venäjänkielistä laulua. Varmasti se oli suomalaislapselle eksoottinen kokemus. Eräällä muistelijalle jäi mieleen kun sotavanki tanssi ripaskaa.

Eräs muistelija kertoi isänsä kertoneen sotavangeista monia juttuja:  "lempijuttu oli se, kun he kaksi alle 10- vuotiasta poikaa pyysivät vankia sanomaan "pukupussi" ja aina se taipui " pupujussiksi" .Tämä oli pojista hauska leikki!"  Myöhemmin oli sotavankiin saatu yhteyskin ja ilmeni: "vanki oli halunnut antaa omille pojilleen nimiksi Tauno ja Kauko, eli samat nimet kuin sedällä ja isälläni. Sitä oli ihmetelty....mutta pikkupojista oli jäänyt lämmin muisto ilmeisesti!" Minua hymyilyttää tämä tarina mahdottomasti.  Siitä ilmenee se, mikä oli selvää: vihollisuus unohtui kun jakoi arkiset askareensa ja elämän. Vihollisesta, siitä venäläisestäkin, tuli ihminen. Ja sama toisinpäin. Siksi nämä tarinat toisaalta minua niin kiinnostavat, ne kertovat ihmisyyden paremmista puolista keskellä suurvaltojen sotaa.

Useimmiten muistelija kertoo myös vankien palautumisen aiheuttaneen tunnekuohuja, itkua. Eräs muistelija kertoi järkyttyneensä kun sotavanki oli istunut kahvikuppinsa ääressä ja itkenyt nojaten käsiinsä, toistellut kuolevansa, jos joutuu palaamaan. Ympärillä olleet aikuiset olivat olleet hiljaa.  Poika oli poistunut nopeasti paikalta, mutta vieläkin se veti vakavaksi. 

Moni uskoo vankien kuolleen pian palautumisensa jälkeen, sillä he olivat luvanneet laittaa kortin, kirjeen, viestin, jota ei koskaan tullutkaan. Kirjassani kerron, että osa sai kuitenkin myöhemmin viestin, osa sai ruokapaketin peräti Ruotsista. Osan kylälle oli sotavangin lapsi ilmaantunut eräs kesäinen päivä katselemaan ja kertonut isänsä muistelleen tätä paikkaa usein. Vaikka sotavangit Neuvostoliitossa joutuivat uusille vankileireille, osa heistä selvisi niistäkin ja perusti perheen 1950-luvulla.

Olen kuullut sotavankien lasten ja lastenlasten etsinnöistä, mutta olen kuullut myös perheiden etsineen heillä sota-aikana ollut sotavankia. He kertovat kuulleensa niin monia juttuja tästä vangista, että olisi kiva tietää mitä tälle kävi.

Oliko teillä sotavankeja ja heihin liittyviä muistoja? Mielelläni kuulisin niitä (ira.vihrealehto@gmail.com), sillä kerään aineistoa nyt mahdollista tulevaa väitöskirjaani varten. Minua on toistuvasti rohkaistu siihen ryhtymään ja koska kukaan muukaan ei näytä näitä muistoja keräävän (ja kohta on liian myöhäistä) niin ilmeisesti minä sen teen. Aineistoa on jo jonkin verran, mutta toivon saavani paljon lisää. (En vahdi aineistoani mustasukkaisesti, jos sinua kiinnostaa tutkia tätä asiaa jostakin näkökulmasta, ota ihmeessä yhteys!)

Toivoisin myös kotiseutunsa historiaa keräävien tai sota-ajoista kiinnostuneiden kokoavan tietojaan ylös. Sinne kotiseutukirjaan tai kylähistoriikkiin voisi kaiken muun ohessa sisällyttää myös näitä muistoja. Ne kertovat inhimillisestä elämästä ja tarinat ovat koskettavia. Pitkään meillä on historioitsijoiden piirissä sivuutettu kotirintaman tavallinen elämä ja koottu tarinoita taisteluista ja sankareista. Viime vuosina onneksi historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota myös muihin tärkeisiin ilmiöihin: sotalapsiin, saksalaisten sotilaiden lapsiin, jopa homoseksuaaleista ja sodassa traumatisoituneista voidaan nykyisin puhua. Sankaruus saa uusia muotoja nykyhetken käsittelyssä. Vankileirien oloja onkin Suomessa jonkin verran tutkittu, mutta edelleen on vähän tietoa tavallisten ihmisten kohtaamisista sotavankien kanssa. 

Muistoja voi kerätä Aira Roivaisen tavalla myös blogiin, tässä aivan mainiot kolme bloggausta Pöljän kylältä: http://airaroivainen.blogspot.fi/2016/11/sotavankeja-poljalla-1941-44.html Voin vakuuttaa, että kun tätä tietoa kootaan, se auttaa valtavasti niitä, joilla on se isä tai isoisä hukassa: voikin olla että joku kotiseutubloggari tai kylähistoriikki johdattaa oman suvun jäljille.

Kiinnostavaa olisi myös lukea ja kuulla niistä merkeistä, joita on jäänyt sotavankileireistä. Sotavankileirejä on ollut pitkin Suomea, väitän että ei kovin kaukana sieltä, missä nyt asut! Aistiiko paikalla enää vankileirin tunnelmia? Tästä Westerlundin Talvi-, jatko- ja Lapin sodan sotavanki- ja siviilileirit 1939–1944 käsikirjasta pääsee jäljille: http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Vankileirien_kasikirja_web.pdf

Ja jos sinulla on isä tai isoisä ollut venäläinen sotavanki, toivon sinun ottavan minuun yhteyttä jos haluat puhella asiasta tai liittyvän meidän samanmielisten porukkaan Facebookissa (Venäläisten sotavankien perilliset). 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat