Kirjoitukset avainsanalla sotavankileiri

Kävin viime viikolla Kansallisarkistossa pitkästä aikaa penkomassa. Tällä kertaa selasin Valpon papereita toiveissani löytää eräs tarina, jonka luin vuosia sitten arkistossa, mutta josta en ottanut kopiota, enkä muita tarkempia tietoja. Tarina on kuitenkin alkanut nyt hiipiä mieleeni ja haluaisin tarkistaa muutamat siihen liittyvät faktat. Harmillisesti en kuitenkaan osunut tilaamaan juuri oikeita valtiollisen poliisin kansioita sotavankien kuulustelujen osalta, joten sen suhteen etsinnät jatkuvat.

Lisäksi olin tilannut Suomen Punaisen Ristin sotavankitoimiston laatikoita heidän kirjeenvaihdostaan vankileirien välillä. Olen näitäkin laatikoita käynyt läpi jo monta kertaa, mutta en näköjään ihan kaikkia, sillä löysin uusia tietoja etsimistäni Otavan koulutilalla syyskesällä 1943 olleista sotavangeista. En tosin ollut niitä etsimässä, mutta uudet tiedot kelpaavat kyllä! Voi kyllä!

Olen yrittänyt jäljittää näitä vankeja, koska isoisäni lienee joku heistä ja epäilykseni ovat erityisesti kohdistuneet vienankarjalaiseen Heikki Prokofjeviin ja inkeriläiseen Andrei Savolaiseen.

Molemmat heistä on vangittu Karjalassa sodan alkuvaiheissa kesällä 1941. Aluksi he ovat olleet pieksämäkeläisen Naarajärven järjestelyleirin alaisuudessa. Olen olettanut heidän olleen Savonlinnan Aholahden heimosotavankien leirissä syksystä 1941 alkaen ja olleen muutamilla Savonlinnan seudun maatiloilla ehkä töissä ennen kuin he ovat päätyneet Otavan koulutilalle mummoni läheisyyteen keväällä 1943.

Olin näköjään väärässä.

SPR:n sotavankitoimiston arkiston kirjeenvaihto on vilkasta vankileirien kanssa, sillä SPR:n oli tarkoitus kerätä tietoa kansainvälisten sopimusten mukaisesti Suomessa olevista neuvostostosotavangeista. Tietoja ei kuitenkaan luovutettu sota-aikana Neuvostoliitolle, sillä Suomi oli suivaantunut siitä, ettei vihollinen vastaavasti toimittanut tietoja suomalaisten sotilaiden tilanteesta Suomeen ja omaisille. Niinpä tiedot kerättiin ja SPR lähetti esimerkiksi sotavankikorteista kopiot myös päämajaan Geneveen. Mutta elleivät kiinni jääneen neuvostosotavangin omaiset asuneet Suomen tai saksalaisten valloittamilla alueilla, he eivät tietoja hänestä saaneet. 

Löysinkin vuoden 1941 laatikosta tietoja heimosotavankien erikoisleirin perustamisesta Aholahteen. Käsky on käynyt vankileireille kautta maan toimittaa heimosotavangit eli karjalaiset, inkeriläiset ja vepsäläiset Aholahteen. Sinne perustetussa leirissä vangeilla oli paremmat olot ja sieltä heitä värvättiin vuonna 1942 perustettuun heimopataljoonaan, josta miehet siirtyivät rintamalle taistelemaan Suomen riveissä. Kaikki etsimäni sotavangit, 15 kpl, ovat olleet mainitussa Aholahden leirissä ennen Otavan koulutilaa. Vain yksi heistä liittyi myöhemmin heimopataljoonaan.

Löydän Aholahden papereiden jälkeen kuitenkin listan Naarajärven leiristä, jossa etsimiäni Otavan koulutilan vankeja vuodelta 1943 onkin siirretty Mäntyluotoon konsuli Hacklinin käyttöön vuonna 1941.

Eli elokuussa 1941 vankeja on Naarajärven vankileiriltä siirretty. Joukossa on Järnä, Savolainen ja Prokopjev, vankeja joiden kohtaloita olen selvittänyt kirjassani Tuntematon sotavanki venäläistä isoisääni etsimässä.

Vankeja toimitettiin konsuli Hacklinin käyttöön peräti 132.

Tieto hämmentää hassulla tavalla, sillä olen käynyt useasti Reposaaren ja Mäntyluodon seudulla. Kun lapseni olivat pieniä, kävimme yleensä joka kesä Yyterissä ja usein rantsureissun jälkeen ajelimme Reposaaren ja Mäntyluodon alueelle, johon ihastuin perinpohjaisesti. Varsinkin Reposaaren kadut (ylläoleva kuva) on säilytetty hyvin alkuperäisessä asussaan ja siellä kuljeskellessa saa fiiliksen, kuin olisi siirtynyt aikakoneella menneitten vuosikymmenten taa.

En todellakaan innostu kaikista paikoista, joissa vierailen, mutta nämä alueet koskettivat minua jotenkin merkillisesti jo vuosia sitten. Olen kuljettanut sinne myös ystäviäni ihailemaan miljöötä. Oli ihmeellistä tajuta, että isoisäni on viettänyt ilmeisesti ainakin talven 1941-42 alueella. Näitä merkillisiä yhteensattumia se elämä silloin tällöin heittää eteen. Sitä esimerkiksi ihmettelee, että onko vaistonnut jotakin paikalla käydesssään, vaikka ei vielä mitään ole tiennytkään.

Tämä sotavankityön teettäjä konsuli Werner Hacklin sai muuten melkoiset hyödyt bisneksilleen sota-ajoista. Majakanvartijan poika syntyi Porin Reposaaressa 1881. Hän kävi siirtolaisena Yhdysvalloissa vaurastumassa ja palattuaan pisti yrityksen pystyyn veljensä kanssa vuonna 1905. Tästä firmasta tulikin yksi menestyksekkäimpiä alansa yrityksiä Suomessa. 

Jatkosodan aikana Hacklin sai käyttöönsä sotavankityövoimaa, josta maksettiin toki pieni korvaus vankilerille, mutta vankien työpanos oli halvempaa kuin mikään muu saatavilla oleva työvoima. Lisäksi sota-ajan jälkeen hänen konepajansa sai tehtäväksi toimittaa tavaraa sotakorvauksina Neuvostoliittoon ja niiden hommien päätyttyä kauppasuhteet jatkuivat Neuvostoliiton kanssa. Hacklin rikastui huomattavalla tavalla näinä vuosikymmeninä.

Laitoinkin heti yritykselle postia, josko heillä olisi valokuvia, arkistomerkintöjä, jotakin, sotavangeista vuosilta 1941-42. Aina kun kannattaa kysyä.

Täytyy seuraavaksi selata myös tuon sotavankileiri 3:n aineistoja, josko nämä Mäntyluotoon siirretyt näkyvät jotenkin heidän toiminnassaan.  Vankileirin alaisuudessa oli keväällä 1942 yhteensä 232 vankia, ja talven 1942 aikana vankileirillä ammuttiin 4 vankia ja kurjiin oloihin kuoli vuosina 1941-42 peräti 93 sotavankia. Minun isoisäni kuitenkin jäi eloon. 

Yläkuva: Katu Reposaaressa, kuvaaja Welin, lähde: Finna

Mäntyluodon satamaa laajennetaan vuonna 1933, kuvaaja: Aarne Pietinen, lähde: Finna

Tiedot Werner Hacklinista: Wikipedia

Sotavankileireistä tietoja: http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Vankileirien_kasikirja_web.pdf

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kerroit yhteensattumasta ja miten olet paikkaan ihastunut. Minulla on samanlainen tapahtuma. Vuosia sitten, etsin "mummonmökkiä" synnyinseudultani, halusin pois kaupungista. Synnyiseudultani oli kuitenkin sellainen matka työpaikallani, että sieltä ajaa töihin.  Näin sitten erään kiinteistävälitysliikkeen ikkunassa kuvan ja se jo kolahti ja ensin ihan ilman välittäjää "vakoilemaa" ja sen jälkeen välittäjän kanssa paikalle. Kun pihaan tulin, oli tunne, että olen ollut täällä ennenkin!  Piti vielä harkita, kun matkaa tulikin odotettua enemmän työpaikalle ja osa tiestöstä ei ole mitään pikitietä. 4 kuukauden jälkeen tein tarjouksen ja nyt paikka on minun.  Edesmennyt äitini (jo huonossa kunnossa) sitten rupesi kyselemään tarkemmin missä se paikka nyt olikaan. Silloin selvisi, että äitini suku on täältä lähtöisin eli ukkini on asunut noin 05, km. päällä talosta, jossa asun.  Nyt olen ollut osallisena äitini sukututkimuksessa oikolukemalla ilmestyneen sukukirjan. Tästä sitten on selvinnyt että 1700-luvulta asti täällä on sukuni asunut ja monessa talossa tai kesämökissä on edelleenkin kaukaisia sukulaisia. Paikka on Heinäveden Pyylinsaari ja suku on Luostarinen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun aloin etsiä isoisääni, venäläistä sotavankia, en tiennyt paljoakaan sotavangeista Suomessa. Minulla oli mielikuva, varmaankin elokuvista omaksuttu, että kyseessä olivat sotilaat, jotka pakon edessä joutuivat antautumaan, usein haavoittuneina. Mielessäni ajattelin, että heidän kohtelunsa oli varmaankin melko huonoa. Antautunutta ei saisi surmata kansainvälisten lakien mukaan, mutta elokuvissa niin näytti käyvän: sotavangin henkikulta oli kevyttä kamaa Tuntemattomassa sotilaassa tai Rukajärven tiessä. Elokuvissa ja sotakirjallisuudessa venäläiset sotavangit usein kuvataan likaisiksi ryysyläisiksi, heikoiksi, viekkaiksi ja arvaamattomiksi. Puhekielessä heitä kutsuttiin esimerkiksi iivanoiksi, vanjoiksi ja ryssiksi. Jos selaa SA-kuvia, negatiiviset asenteet lyövät silmille. Ja tietysti se on ymmärrettävää: olihan sota-aika ja propaganda voimissaan. On toki arkisia ja kiinnostavia, hieman yllättäviäkin kuvia, kuten tuo ylläoleva SA-kuva. (Hiljattain on tehty kiinnostava väitös sota-ajan propagandakuvista, siitä voi lukea täältä: https://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/sotakuvien-neuvostoliitto-suomalaisilla-idyllinen-suomalaisuuden-museo-saksalaisilla-takapajuinen-kauhujen-diktatuuri.aspx ).

Kun sitten keskustelee sota-aikana eläneiden kanssa ja kyselee heidän muistojaan sotavangeista hämmästyy vastauksista. Monet muistelijat, joita olen viime vuosina kohdannut, olivat tuolloin lapsia, joten heillä on eloisia, arkisia ja hauskoja muistoja. Poissa ovat rasistiset tai propagandan säväyttämät jutut. Ehkä niitä ei minulle kerrota, mutta hyvin inhimillisiltä kuulostavat kohtaamiset sotavankien kanssa olleen. 

SA-kuva

En ennen tukimuksiani tiennyt, että suomalainen maaseutu vilisi sotavankeja jatkosodan vuodet. Sehän käy järkeen: miehet olivat rintamalla, naiset yrittivät naisten töiden ohessa hoitaa miesten ja hevostenkin hommat, kun samaan aikaan oli tuhansia työkykyisiä miehiä vankileireillä ruokittavana. Noin 10 000 sotavankia siis jalkautui vankileireiltä maaseudulle vuosittain, erityisesti keväällä, osa oli työpaikassaan läpi vuoden, osa palasi vankileirille sadonkorjuun jälkeen. Oli aivan järkevää sijoittaa näitä miehiä maatiloille töihin. Usein talossa saattoi olla useampikin nainen, mutta ehkä vain teini-ikäinen poika ns. vahtimassa sotavankia tai jo iäkäs isäntä. Talot yleensä tarkastettiin paikallisen suojeluskunnan toimesta ennen kuin sotavankeja niihin sijoitettiin. Säädökset olivat myös tarkat: vankien kanssa ei kuulunut asioida kuin työjutut. Vangit olisi pitänyt sijoittaa nukkumaan lukkojen ja piikkilangalla vahvistettujen ikkunoiden taakse, mutta tämä harvoin toteutui. Kukaan muistelija ei ole kertonut uhkaavista tilanteista tai karanneista vangeista, päinvastoin moni kokee, että vanki viihtyi heillä hyvin.

Otavan koulutilalla sotavankeja pidettiin mm tässä kuvan oikeanpuoleisessa rakennuksessa. Kuva: Päivi Huupponen (kirjasta Tuntematon sotavanki)

Se mitä ihmisten muistoissa monesti korostuu (ja joita yritin jonkin verran kerätä myös kirjaani) on se, että vangit söivät talonväen kanssa samassa pöydässä. Sitä ei selitellä: jos teki samaa työtä kuin muut, söi siellä missä muutkin. Säännöt tämän kielsivät, mutta sitä ilmeisesti rikottiin yleisesti. Moni muistelija kertoo vangin "opettaneen" jotakin muistelijalle, joku sanoi vangin opettaneen hänet uimaan, toiselle vanki oli opettanut venäjää, osa muisti tehneensä jekkua sotavangille ja saaneensa siitä sitten huutia (muistelijaa hymyilytti tämä suuresti jälkeenpäin).

Monilla on kodissa sotavangin maalaama taulu tai käsityö. Sodassahan vangittiin tasaisesti kaikkien alojen miehiä: mukana oli taiteilijoita, suutareita, oopperalaulajia, sirkusesiintyjiä, autokuskeja, kirjailijoita.. Sotavankitaiteilijoilta saattoi jopa tilata taulun kotiinsa. Ehkä teilläkin on sellainen seinällä? Joku kertoi sellaisen taulun ostetun muutamalla leipäpalalla, kopallisella perunoita, osa maksoi ihan rahaa (vankileirille, ei vangille). Puhdetöitäkin teillä saattaa olla: olen nähnyt esimerkiksi laukkuja, koreja, arkkuja, rasioita, lipastoja jne, joista minulle on kerrottu että tämä jäi meille sotavangilta. Kun olen kysellyt haluaisivatko he lainata sitä esimerkiksi museoon, jos joku museo innostuisi sotavangeista näyttelyn pistämään pystyyn, useimmat empivät: saahan sen sitten takaisin? Monen taulussa onkin kaunis kotiseudun maisema tai käsityössä näkyy vieraan kultturin vivahde, kyllähän sellaisen esineen haluaa säilyttää jo ihan erikoislaatuisen tarinan takia.

Kuva: Teemu Riihelä

Sotavangit muistetaan myös lauluistaan. Usein kuulen, miten muistelija kertoo sotavankien laulaneen työssään, soutaessaan, iltaisin puhdetöiden äärellä, pellolla, metsässä kulkiessaan. Eräälle muistelijalle jäi kylän sotavangeista ainoastaan vahvimpana muisto, että he soutaessaan järvenselällä lauloivat komeasti jotakin venäjänkielistä laulua. Varmasti se oli suomalaislapselle eksoottinen kokemus. Eräällä muistelijalle jäi mieleen kun sotavanki tanssi ripaskaa.

Eräs muistelija kertoi isänsä kertoneen sotavangeista monia juttuja:  "lempijuttu oli se, kun he kaksi alle 10- vuotiasta poikaa pyysivät vankia sanomaan "pukupussi" ja aina se taipui " pupujussiksi" .Tämä oli pojista hauska leikki!"  Myöhemmin oli sotavankiin saatu yhteyskin ja ilmeni: "vanki oli halunnut antaa omille pojilleen nimiksi Tauno ja Kauko, eli samat nimet kuin sedällä ja isälläni. Sitä oli ihmetelty....mutta pikkupojista oli jäänyt lämmin muisto ilmeisesti!" Minua hymyilyttää tämä tarina mahdottomasti.  Siitä ilmenee se, mikä oli selvää: vihollisuus unohtui kun jakoi arkiset askareensa ja elämän. Vihollisesta, siitä venäläisestäkin, tuli ihminen. Ja sama toisinpäin. Siksi nämä tarinat toisaalta minua niin kiinnostavat, ne kertovat ihmisyyden paremmista puolista keskellä suurvaltojen sotaa.

Useimmiten muistelija kertoo myös vankien palautumisen aiheuttaneen tunnekuohuja, itkua. Eräs muistelija kertoi järkyttyneensä kun sotavanki oli istunut kahvikuppinsa ääressä ja itkenyt nojaten käsiinsä, toistellut kuolevansa, jos joutuu palaamaan. Ympärillä olleet aikuiset olivat olleet hiljaa.  Poika oli poistunut nopeasti paikalta, mutta vieläkin se veti vakavaksi. 

Moni uskoo vankien kuolleen pian palautumisensa jälkeen, sillä he olivat luvanneet laittaa kortin, kirjeen, viestin, jota ei koskaan tullutkaan. Kirjassani kerron, että osa sai kuitenkin myöhemmin viestin, osa sai ruokapaketin peräti Ruotsista. Osan kylälle oli sotavangin lapsi ilmaantunut eräs kesäinen päivä katselemaan ja kertonut isänsä muistelleen tätä paikkaa usein. Vaikka sotavangit Neuvostoliitossa joutuivat uusille vankileireille, osa heistä selvisi niistäkin ja perusti perheen 1950-luvulla.

Olen kuullut sotavankien lasten ja lastenlasten etsinnöistä, mutta olen kuullut myös perheiden etsineen heillä sota-aikana ollut sotavankia. He kertovat kuulleensa niin monia juttuja tästä vangista, että olisi kiva tietää mitä tälle kävi.

Oliko teillä sotavankeja ja heihin liittyviä muistoja? Mielelläni kuulisin niitä (ira.vihrealehto@gmail.com), sillä kerään aineistoa nyt mahdollista tulevaa väitöskirjaani varten. Minua on toistuvasti rohkaistu siihen ryhtymään ja koska kukaan muukaan ei näytä näitä muistoja keräävän (ja kohta on liian myöhäistä) niin ilmeisesti minä sen teen. Aineistoa on jo jonkin verran, mutta toivon saavani paljon lisää. (En vahdi aineistoani mustasukkaisesti, jos sinua kiinnostaa tutkia tätä asiaa jostakin näkökulmasta, ota ihmeessä yhteys!)

Toivoisin myös kotiseutunsa historiaa keräävien tai sota-ajoista kiinnostuneiden kokoavan tietojaan ylös. Sinne kotiseutukirjaan tai kylähistoriikkiin voisi kaiken muun ohessa sisällyttää myös näitä muistoja. Ne kertovat inhimillisestä elämästä ja tarinat ovat koskettavia. Pitkään meillä on historioitsijoiden piirissä sivuutettu kotirintaman tavallinen elämä ja koottu tarinoita taisteluista ja sankareista. Viime vuosina onneksi historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota myös muihin tärkeisiin ilmiöihin: sotalapsiin, saksalaisten sotilaiden lapsiin, jopa homoseksuaaleista ja sodassa traumatisoituneista voidaan nykyisin puhua. Sankaruus saa uusia muotoja nykyhetken käsittelyssä. Vankileirien oloja onkin Suomessa jonkin verran tutkittu, mutta edelleen on vähän tietoa tavallisten ihmisten kohtaamisista sotavankien kanssa. 

Muistoja voi kerätä Aira Roivaisen tavalla myös blogiin, tässä aivan mainiot kolme bloggausta Pöljän kylältä: http://airaroivainen.blogspot.fi/2016/11/sotavankeja-poljalla-1941-44.html Voin vakuuttaa, että kun tätä tietoa kootaan, se auttaa valtavasti niitä, joilla on se isä tai isoisä hukassa: voikin olla että joku kotiseutubloggari tai kylähistoriikki johdattaa oman suvun jäljille.

Kiinnostavaa olisi myös lukea ja kuulla niistä merkeistä, joita on jäänyt sotavankileireistä. Sotavankileirejä on ollut pitkin Suomea, väitän että ei kovin kaukana sieltä, missä nyt asut! Aistiiko paikalla enää vankileirin tunnelmia? Tästä Westerlundin Talvi-, jatko- ja Lapin sodan sotavanki- ja siviilileirit 1939–1944 käsikirjasta pääsee jäljille: http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Vankileirien_kasikirja_web.pdf

Ja jos sinulla on isä tai isoisä ollut venäläinen sotavanki, toivon sinun ottavan minuun yhteyttä jos haluat puhella asiasta tai liittyvän meidän samanmielisten porukkaan Facebookissa (Venäläisten sotavankien perilliset). 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Huutaisinko, jos sä täällä sittenkin oot?

Kesällä 2016 kirjoitan kiivaasti kirjani Tuntematon sotavanki käsikirjoitusta julkaisukuntoon. Olen aloittanut parisen vuotta aiemmin selvittämään sitä, kuka oli isoisäni, tuo "venäläinen sotavanki", mysteeri, josta meillä ei puhuttu. DNA-testien, pitkien arkistosessioiden, aikalaishaastattelujen, erilaisten vierailujen ja nettiharavoinnin tarkoituksena oli saada selville kuka viidestätoista sotavangista Otavan koulutilalla syksyllä 1943 on isoisäni. Etsintöjen aikana kuljeskelin "kirjan tapahtumapaikoilla" ja yritin löytää sieltä vihjeitä, merkkejä, jotakin.

Havahduin viime hetkillä huomaamaan, että että eräs olennainen paikka minulla oli jäänyt tutkimatta. Kaikki koulutilan vangit olivat heimosotavankeja (eli inkeriläisiä, karjalaisia, vepsäläisiä) ja heidät koottiin Aholahden sotavankileirille Savonlinnaan. Kaikki heimopataljoonan miehetkin koulutettiin Aholahdessa. Voisi siis ajatella, että moisesta paikasta löytyy jotakin tietoa ja että sitä on jotenkin tutkittu.

Huomaan kuitenkin, ettei kirjallisuus, Kansallisarkisto tai Googlen apajat tuota juuri mitään tietoa. Aholahden vankileirin paperit ovat juuri sitä aineistoa, jota suomalaiset kiireesti tuhosivat sodan loppuvaiheessa. Kerrottiinhan näissä papereissa niistä miehistä, joista iso osa oli liittynyt heimopataljoonaan, taistelemaan suomalaisten puolelle. Heitä yritettiin edes hieman suojella, vaikka lupauksista huolimatta sitten kärrättiinkin lopulta Neuvostoliittoon. Ei sitä ylevintä sinivalkoista sotahistoriaa, sanoisin. Ihmettelen, että kukaan ei ole myöhemmin tarttunut tutkimaan asiaa ja tätä ainoaa heimosotavankien erikoisleiriä.

Se on valintaa ja vallankäyttöä, mitä tutkitaan ja mitä pyritään siten säilyttämään. Näillä valinnoilla vaikutetaan siihen, mitä tunnemme ja kerromme historiastamme. Mikä määritellään meidän historiaksi? Meidän suvun tarinaksi? Minun sukuni tarinaan liittyy Aholahti ja päätän selvittää, mitä selvitettävissä on.

Viekää minut sinne missä hän on

Tutkailin aluetta ensiksi Google Mapsin avulla, nykyisin Aholahdessa näyttää olevan tiivistä pientaloasutusta. Luultavasti tämä iso vankileiri on vaatinut lukuisia parakkeja, jotka lienee purettu sodan jälkeen. Varmaankin osa sodan jälkeen rakennetuista omakotitaloista on rakennettu näiden parakkien paikalle, sillä maa on valmiiksi ollut tasaista ja varmaan sotavankileiriin on esimerkiksi vedetty sähköt, jota on voitu hyödyntää seuraavan vaiheen rakentamisessa. Miksi rakentaa kaikki uusiksi, kun on ollut vanhaa pohjaa hyödynnettävissä?

SA-kuva Aholahden parakista jatkosodan ajalta

Jos ei löydy taloja, onko Aholahdessa jotakin muuta muistuttamassa sota-ajoista? Alueella vaikuttaa olevan paljon lehtipuita, mutta ne eivät elä kovin vanhoiksi, kertoo biologiystäväni. Ehkä isoisäni aikaisia koivuja, haapoja ja leppiä ei enää ole tuulessa huokailemassa. Mutta polkuja, kulkureittejä, maisemia, Saimaan aaltoja, niitä on säilynyt. Todennäköisesti ihmiset suosivat niitä polkuja, joita on ennenkin kuljettu ja alueella on kartan perusteella myös pururata. Löytyisikö pöpeliköstä korsua tai rakennusten kivijalkaa? 

Löydän avuliaan henkilön Aholahden läheisestä Loikansaaren kartanosta. Leiri on kuulemma sijainnut nykyisen Kellarpellon asuinalueen paikalla ja leirin päätie on sijainnut kahden lahden välimaastossa. Läheisellä kallioluodolla on sitten sijainnut sauna, jossa oli nähty vankien peseytyvän. Vangit osasivat kuulemma suomea hyvin. Kartanossakin oli sitten ollut töissä sotavanki, jonka kuulumisia oli sodan jälkeen odoteltu. Turhaan. Kirjeen lopuksi todetaan: ”Toivottavasti näistä tiedoista on jotain apua. Jos haluat vielä esittää jotain kysymyksiä apelleni, niin palaa pian aiheeseen. Hänkin on jo korkeassa iässä.” Niinpä. Sota-ajan kertomusten keruulla alkaa olla kiire.

Näine tietoineni suuntaan kesäkuussa 2016 autoni kohti Savonlinnaa. Mukana on biologikaverini, joka matkalla kertoo minulle seikkaperäisesti alueen luonnonhistoriasta ja jääkausien vaikutuksesta siihen. Kartasta paikannamme todennäköisen saunanpaikan kallioluotoineen ja päätämme haravoida myös metsäalueita. Kun käännyn valtatieltä Kellarpellon opasteen mukaisesti, ohitamme ensiksi rautatien, joka on ollut käytössä jo sota-aikana. Rautatieltä on ollut reipas kävelymatka itse parakeille. Kaartelemme tihkusateessa hiljaisella alueella, kaverini tarkastaa ovatko geokätköilijät merkinneet kiinnostavia paikkoja ja perehtyneet alueen historiaan, eivät ole. Jalkaudumme reippaina maastoon noin miljoonan hyttysen seuraksi.

Löydämme melko nopeasti sen rannan, jossa vankileirin sauna lienee sijainnut. Paikka on kauneinta suomalaista idylliä, rauhallisia kallioluotoja, avaraa järvimaisemaa, lintujen vilkasta keskustelua ja metsän huminaa. Tutkimme aikamme rantakiviä, jos löytäisimme jonkun kaivertaneen jotakin johonkin. Emme löydä merkintöjä, mutta pysähdymme lopulta toviksi ihailemaan maisemaa, vaikka uhkaavat sadepilvet lähestyvät horisontissa. Olen varma, että isoisäni on joskus istunut tällä kallioluodolla ja luonut katseensa ulapalle. Jokainen täällä käynyt on sen varmasti tehnyt, niin vangitseva maisema on. Kun katsoo kohti itää, näköala on luultavasti tänäkin päivänä sama kuin sota-aikana: avaraa vesistöä tuuhea metsä ympärillään. Silmä ei kantanut Neuvostoliittoon asti.

Kuljemme pusikoissa ja seurailemme kymmeniä polkuja, niitä on paljon. Kaikki tasaisemmat paikat on rakennettu, jäljellä on jyrkkiä kallioseinämiä. Luultavasti parakit ovat sijainneet kallioseinämän suojassa ylhäällä, niin että ohisoutelijat eivät ole voineet havainnoida vankileirin elämää. Korkeimmalla kohdalla on nyt radiomasto, epäilemme, että siinä on voinut aikanaan sijaita tähystystorni. Idästä päin on tännekin lentänyt aikanaan neuvostokoneita, varmaan  myös rautatietä seuraillen.

Myöhemmin keskustelen sotavangin lapsen, Taito Salmen, kanssa sähköpostitse. Hänkin on vieraillut Aholahdessa isänsä jäljillä ja kerran jopa entisen sotavangin kanssa 1990-luvulla. "Metsät olivat kasvaneet ja muut­ta­neet mai­semat tuntemat­to­mik­si," hekin olivat todenneet. Kuinkahan moni meitä sotavankien jälkeläisiä on niitä samoja pururatoja muuten kulkenut? Voisiko tänne edes opasteen laittaa, kyltin muistuttamaan, että täällä oli vankileiri, jota saa muistella. Taito kertoo seuralaisensa, aunuksenkarjalaisen Fjodorin kuitenkin huomannen jotain tuttua: ”tuota junarataa pitkin me kyllä tallattiin aina kaupunkiin iltalomille.”

Rautatie, SA-kuva

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto

Kategoriat