Kävin jouluviikolla työporukan kanssa Palanderin talossa Hämeenlinnassa. Museokohde kuvaa porvarisperheiden elämää noin sadanvuoden takaa ja jouluna puutaloidylli on tietysti puettu jouluisin sävyin (kuva yllä). Talossa kierrellessä havaitsee ilmeisen ja tiedetyn: meidän suomalaisten nykyinen käsitys oikeasta joulusta on noin suunnilleen sitä mitä oli porvarisperheiden joulunvietto viime vuosisadalla. Ja se on sitä omassa kodissakin pieteetillä vaalittua: joulupöydän anti, koristeet, kuusi ja kukat. Vieras sadanvuoden takaa ei täysin ällistyisi minunkaan joulupöytäni äärellä. 

Vieraampaa kai valtaosalle meistä alkaa olla joulun kristillinen sanoma, kovin moni ei enää kai lähde kirkkoon joulupyhinä tai lue evankeliumia aattona. Minä tulen kristillisestä kodista, mutta ei minun lapsuudessani sen ihmeellisempää paatosta ollut kuin joululaulujen laulaminen kirkossa joulua edeltävällä viikolla ja sitä perinnettä olen jatkanut omienkin lasten kanssa. Keskusteltuani kavereiden kanssa vaikuttaa siltä, että jouluperinteet elävät aika vahvasti lapsuudesta aikuisuuteen ja kaikki perinteemme jollakin tavalla juontavat lapsuudesta joko toistettuina tai viimeiseen saakka välteltyinä toimintamalleina.

Eräs ystäväni ei hyväksy kovin mittavaa alkoholin käyttöä jouluna, koska viini virtasi liiankin kanssa hänen lapsuudenkodissaan. Hän ei ymmärrä miksi lapsiperheisiin toimitetaan pullotolkulla kosteita lahjoja jouluna. Minun lapsuudenkodissani ei mässäilty viinaksilla, taisi olla suorastaan kuivia jouluja suurin osa: joten en minäkään joulukännejä ymmärrä, enkä sellaista jaksaisi varmaan vuodesta toiseen katsella. Eräs ystäväni vihaa väkinäisiä sukujouluja, silti hän pakottaa itsensä sukukierrokselle lähes joka joulu. Eräs aikuinen ystäväni ei haluaisi mennä lapsuudenkotiinsa joulunviettoon, mutta äidin dramaattiset elkeet moisen toiminnan edessä pakottavat hänet joka vuosi äidin joulupöytään vastentahtoisesti näyttelemään osansa perheen joulukuvaelmassa. Eräs ystäväni vakuuttaa, että on kiva mennä valmiiseen pöytään, joten he lähtevät mieluusti nauttimaan isovanhempien antimista, hänelle kauhistus olisi valmistella itse oman perheen joulu omaan kotiin, se tuntuisi väärältä ja raskaaltakin toteuttaa.

Joulun aikaan olen lueskellut lehdistä nyt mm. siitä, että perheen luokka ja status näkyy sen joulunviettotavoissa. En kiistä oman sukuni työväenluokkaista taustaa, joka varmaan näkyy melko rennossa joulunvietossa. Meillä ei lapsuudenkodissani vedetty ykköstamineita päälle ja aterioitu juhlallisesti sukuhopeiden kiiltäessä kilpaa perintölautasten kanssa. Meillä oli kyllä yltäkylläinen pöytä, mutta joulupyhiin vaikutteita toivat vanhempieni vuorotyöt ja myöhemmin yksinhuoltajaperheen arki. Omat lapseni sujahtaisivat luotevasti sellaisen suvun juhlapäivään, jossa heilutaan puoli aattoa pyjamissa ja aamutakeissa. Jos tulevat poika- ja tyttöystävät tulevat perheistä joissa kiristetään kravatit kaulaan ennen joulupöytää, toivottavasti lapseni selvitytyvät siitäkin: minä olen kokenut sellaisiakin jouluja. Jouluvierailut ovat olleet kiinnostavia hyppäyksiä erilaisten sukujen perinteisiin.

Olen itse viettänyt joulua maalla, kaupungissa, yksin, suurperheen kanssa, Lapissa, Savossa, Provencessa, Ruotsissa, Hämeessä.. Kaikkialla voi saavuttaa hyvän ja oikean joulufiiliksen, minä en tarvitse tiettyjä juttuja päästäkseni tunnelmaan ja se johtunee siitä, että jo lapsuudenkodissani saatettiin lähteä jouluksi reissuun. Kun olen muualla viettämässä joulua en vaadi pöytään lanttulaatikkoa tai kinkkua, en edellytä joulukuusta tai vierailua joulumarkkinoilla. Eräänäkin joulupäivänä olemme syöneet Välimeren rantakaupungissa mäkkärissä, koska oli pakko syödä jotakin pitkän ajomatkan päälle ja kaikki muut ruokapaikat vaikuttivat olevan kiinni. Siellä mäkkärissä oli muuten todella huomattava jono (huom! ihan paikallisia ranskalaisia).

Jos valmistelen joulun kodissani olen kyllä melkoisen vaativa sen suhteen mitä pöytään laitetaan.

Isäni kertoman mukaan hänen lapsuudenkodissaan muulloin elämä oli niukkaa, mutta jouluna pöytä oli ylenpalttinen ja naapuritkin kutsuttiin syömään. Mummoni Lempi valmisteli joulun itse ja en osaa sanoa tarttuisiko mummoni näihin "oikopolkuihin" joita nykyisin on emännille tarjolla. Minä en tartu. Tänäkin jouluna tein alusta alkaen itse laatikot, paistoin kinkun, leivoin lasten kanssa piparit ja tortut, pyöräytin karjalanpiirakat, macaronssit,  graavilohen ja sienisalaatin, mies puolestaan valmisteli lihapullat. Valmiina kaupasta hain pateen, sillipurkin, italialaista makkaraa, suklaarasioita ja kassillisen juustoja.

En stressaannu jouluvalmisteluista sillä viihdyn keittiössäni hyvin.  Saman vaikutelman sain äidistäni, hän loihti kaiken pöytään itse vaivattoman näköisesti. Se mikä joulupöydässä on uutta suhteessa lapsuuteni antimiin on juustojen runsaus, jossa suosin vahvoja ja ulkomaalaisia makuja. Perinteet ovat mielestäni kehittyviä ja voivat elää ajassa kiinni. Jos jostakin ei välitetä, se voidaan heittää tarjottavista pois ja nostaa uutuksia kokeiluun.

Jotakin olen poiminut joulupöytään ensimmäisen poikaystäväni perheen joulupöydästä, osa on kummitädiltä omaksuttua ja viime vuosina ranskalainen anoppini on toiminut inspiraation lähteenä. Muistissa on ranskalaisanopin toteamus että ainoa hyvä suomalainen juusto on mustaleima. Alan kallistua vähän samoihin aatoksiin nautiskeltuani viime vuosina enenevissä määrin voimakkaasti tuoksahtelevia juustokimpaleita Ranskanmaalta. Anoppini totesi tosin rakastamastani lanttulaatikosta että lanttuja syötiin Ranskassa sota-aikana :) silti se on kunniapaikalla pöydässäni, vaikka sitä ei kukaan muu perheenjäsen edes suostu haistamaan. 

Viime jouluna meidän jouluumme tutustui kanadalainen vaihto-oppilaspoika, joka asui luonamme vuoden verran.  Hän puolestaan ystävystyi läheisesti lanttulaatikon ja kinkun kanssa, eikä vieroksunut mitään jouluruokiamme. Vaihtarimme suhtautui jouluun kuin minä: kiinnostava nähdä miten muut tämän tekevät ja harjoitteli niin luciapullien, pipareiden kuin karjalanpiirakoidenkin valmistelun niksit. Ainoana vahvana suomalaisperinteenä hän näyttää vieneen omaan joulunviettoonsa Kanadaan saunomisen. Hän hullaantui saunomiseen aivan totaalisesti suomivuonnaan ja palattuaan kotikonnulle hänen puuseppänä työskentelevä setänsä rakensi kodin pihamaalle oikean saunan. Eilen jouluaattona skypettelyn aikana ilmenikin, että saunaan oltiin menossa huolekkaiden valmistelujen kera. Joulusauna lienee muuten yksi vanhimpia ja vahvimpia suomalaisia jouluperinteitä.

Ranskan anopilta minä olen oppinut esimerkiksi erinomaisen viikunahillon reseptin, jota ilman ei joulupöytäni nyt tule toimeen. Lahjoitan reseptin nyt kiertoon joululahjana sinulle lukijani. Teen samaista hilloa juustopöydän rinnalle läpi vuoden ja erityisesti syksyisin, kun viikunat ovat hieman edullisempia. Viikunahillo on helppoa ja hyvää ja sopii erinomaisesti myös vuodenvaihteen tarjoilujen lomaan. Tämä hillo sopii juustojen ja pateen seuraksi, mutta se on ihanaa myös luonnonjugurtin kanssa eli on pikantti lisä vaikkapa trendikkäälle brunssille. Siihen tarvitaan vain neljä ainesosaa: viikunoita, sokeria, sitruuna ja vaniljatanko. 

Ranskan anopin viikunahillo

Pesaise viikunat (750g) ja leikkaa kovat kohdat pois. Pilko viikunat kattilan pohjalle, lisää sokerit (250g), vaniljatangon (yksi) sisältö ja sitruunan (yksi) mehu. Anna möyriä keskenään yön yli.

Aamulla kiehauta seosta noin 15 minuuttia (surrauta sileäksi sauvasekoittimella) ja säilö puhtaisiin hillopurkkeihin. Säilö kylmässä.

Ihanaa joulun aikaa sinulle arvoisa blogini lukija ja jatketaan matkaa ensikin vuonna!

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto