Kun aloin etsiä isoisääni, venäläistä sotavankia, en tiennyt paljoakaan sotavangeista Suomessa. Minulla oli mielikuva, varmaankin elokuvista omaksuttu, että kyseessä olivat sotilaat, jotka pakon edessä joutuivat antautumaan, usein haavoittuneina. Mielessäni ajattelin, että heidän kohtelunsa oli varmaankin melko huonoa. Antautunutta ei saisi surmata kansainvälisten lakien mukaan, mutta elokuvissa niin näytti käyvän: sotavangin henkikulta oli kevyttä kamaa Tuntemattomassa sotilaassa tai Rukajärven tiessä. Elokuvissa ja sotakirjallisuudessa venäläiset sotavangit usein kuvataan likaisiksi ryysyläisiksi, heikoiksi, viekkaiksi ja arvaamattomiksi. Puhekielessä heitä kutsuttiin esimerkiksi iivanoiksi, vanjoiksi ja ryssiksi. Jos selaa SA-kuvia, negatiiviset asenteet lyövät silmille. Ja tietysti se on ymmärrettävää: olihan sota-aika ja propaganda voimissaan. On toki arkisia ja kiinnostavia, hieman yllättäviäkin kuvia, kuten tuo ylläoleva SA-kuva. (Hiljattain on tehty kiinnostava väitös sota-ajan propagandakuvista, siitä voi lukea täältä: https://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/mediatiedotteet/vaitostiedotteet/Sivut/sotakuvien-neuvostoliitto-suomalaisilla-idyllinen-suomalaisuuden-museo-saksalaisilla-takapajuinen-kauhujen-diktatuuri.aspx ).

Kun sitten keskustelee sota-aikana eläneiden kanssa ja kyselee heidän muistojaan sotavangeista hämmästyy vastauksista. Monet muistelijat, joita olen viime vuosina kohdannut, olivat tuolloin lapsia, joten heillä on eloisia, arkisia ja hauskoja muistoja. Poissa ovat rasistiset tai propagandan säväyttämät jutut. Ehkä niitä ei minulle kerrota, mutta hyvin inhimillisiltä kuulostavat kohtaamiset sotavankien kanssa olleen. 

SA-kuva

En ennen tukimuksiani tiennyt, että suomalainen maaseutu vilisi sotavankeja jatkosodan vuodet. Sehän käy järkeen: miehet olivat rintamalla, naiset yrittivät naisten töiden ohessa hoitaa miesten ja hevostenkin hommat, kun samaan aikaan oli tuhansia työkykyisiä miehiä vankileireillä ruokittavana. Noin 10 000 sotavankia siis jalkautui vankileireiltä maaseudulle vuosittain, erityisesti keväällä, osa oli työpaikassaan läpi vuoden, osa palasi vankileirille sadonkorjuun jälkeen. Oli aivan järkevää sijoittaa näitä miehiä maatiloille töihin. Usein talossa saattoi olla useampikin nainen, mutta ehkä vain teini-ikäinen poika ns. vahtimassa sotavankia tai jo iäkäs isäntä. Talot yleensä tarkastettiin paikallisen suojeluskunnan toimesta ennen kuin sotavankeja niihin sijoitettiin. Säädökset olivat myös tarkat: vankien kanssa ei kuulunut asioida kuin työjutut. Vangit olisi pitänyt sijoittaa nukkumaan lukkojen ja piikkilangalla vahvistettujen ikkunoiden taakse, mutta tämä harvoin toteutui. Kukaan muistelija ei ole kertonut uhkaavista tilanteista tai karanneista vangeista, päinvastoin moni kokee, että vanki viihtyi heillä hyvin.

Otavan koulutilalla sotavankeja pidettiin mm tässä kuvan oikeanpuoleisessa rakennuksessa. Kuva: Päivi Huupponen (kirjasta Tuntematon sotavanki)

Se mitä ihmisten muistoissa monesti korostuu (ja joita yritin jonkin verran kerätä myös kirjaani) on se, että vangit söivät talonväen kanssa samassa pöydässä. Sitä ei selitellä: jos teki samaa työtä kuin muut, söi siellä missä muutkin. Säännöt tämän kielsivät, mutta sitä ilmeisesti rikottiin yleisesti. Moni muistelija kertoo vangin "opettaneen" jotakin muistelijalle, joku sanoi vangin opettaneen hänet uimaan, toiselle vanki oli opettanut venäjää, osa muisti tehneensä jekkua sotavangille ja saaneensa siitä sitten huutia (muistelijaa hymyilytti tämä suuresti jälkeenpäin).

Monilla on kodissa sotavangin maalaama taulu tai käsityö. Sodassahan vangittiin tasaisesti kaikkien alojen miehiä: mukana oli taiteilijoita, suutareita, oopperalaulajia, sirkusesiintyjiä, autokuskeja, kirjailijoita.. Sotavankitaiteilijoilta saattoi jopa tilata taulun kotiinsa. Ehkä teilläkin on sellainen seinällä? Joku kertoi sellaisen taulun ostetun muutamalla leipäpalalla, kopallisella perunoita, osa maksoi ihan rahaa (vankileirille, ei vangille). Puhdetöitäkin teillä saattaa olla: olen nähnyt esimerkiksi laukkuja, koreja, arkkuja, rasioita, lipastoja jne, joista minulle on kerrottu että tämä jäi meille sotavangilta. Kun olen kysellyt haluaisivatko he lainata sitä esimerkiksi museoon, jos joku museo innostuisi sotavangeista näyttelyn pistämään pystyyn, useimmat empivät: saahan sen sitten takaisin? Monen taulussa onkin kaunis kotiseudun maisema tai käsityössä näkyy vieraan kultturin vivahde, kyllähän sellaisen esineen haluaa säilyttää jo ihan erikoislaatuisen tarinan takia.

Kuva: Teemu Riihelä

Sotavangit muistetaan myös lauluistaan. Usein kuulen, miten muistelija kertoo sotavankien laulaneen työssään, soutaessaan, iltaisin puhdetöiden äärellä, pellolla, metsässä kulkiessaan. Eräälle muistelijalle jäi kylän sotavangeista ainoastaan vahvimpana muisto, että he soutaessaan järvenselällä lauloivat komeasti jotakin venäjänkielistä laulua. Varmasti se oli suomalaislapselle eksoottinen kokemus. Eräällä muistelijalle jäi mieleen kun sotavanki tanssi ripaskaa.

Eräs muistelija kertoi isänsä kertoneen sotavangeista monia juttuja:  "lempijuttu oli se, kun he kaksi alle 10- vuotiasta poikaa pyysivät vankia sanomaan "pukupussi" ja aina se taipui " pupujussiksi" .Tämä oli pojista hauska leikki!"  Myöhemmin oli sotavankiin saatu yhteyskin ja ilmeni: "vanki oli halunnut antaa omille pojilleen nimiksi Tauno ja Kauko, eli samat nimet kuin sedällä ja isälläni. Sitä oli ihmetelty....mutta pikkupojista oli jäänyt lämmin muisto ilmeisesti!" Minua hymyilyttää tämä tarina mahdottomasti.  Siitä ilmenee se, mikä oli selvää: vihollisuus unohtui kun jakoi arkiset askareensa ja elämän. Vihollisesta, siitä venäläisestäkin, tuli ihminen. Ja sama toisinpäin. Siksi nämä tarinat toisaalta minua niin kiinnostavat, ne kertovat ihmisyyden paremmista puolista keskellä suurvaltojen sotaa.

Useimmiten muistelija kertoo myös vankien palautumisen aiheuttaneen tunnekuohuja, itkua. Eräs muistelija kertoi järkyttyneensä kun sotavanki oli istunut kahvikuppinsa ääressä ja itkenyt nojaten käsiinsä, toistellut kuolevansa, jos joutuu palaamaan. Ympärillä olleet aikuiset olivat olleet hiljaa.  Poika oli poistunut nopeasti paikalta, mutta vieläkin se veti vakavaksi. 

Moni uskoo vankien kuolleen pian palautumisensa jälkeen, sillä he olivat luvanneet laittaa kortin, kirjeen, viestin, jota ei koskaan tullutkaan. Kirjassani kerron, että osa sai kuitenkin myöhemmin viestin, osa sai ruokapaketin peräti Ruotsista. Osan kylälle oli sotavangin lapsi ilmaantunut eräs kesäinen päivä katselemaan ja kertonut isänsä muistelleen tätä paikkaa usein. Vaikka sotavangit Neuvostoliitossa joutuivat uusille vankileireille, osa heistä selvisi niistäkin ja perusti perheen 1950-luvulla.

Olen kuullut sotavankien lasten ja lastenlasten etsinnöistä, mutta olen kuullut myös perheiden etsineen heillä sota-aikana ollut sotavankia. He kertovat kuulleensa niin monia juttuja tästä vangista, että olisi kiva tietää mitä tälle kävi.

Oliko teillä sotavankeja ja heihin liittyviä muistoja? Mielelläni kuulisin niitä (ira.vihrealehto@gmail.com), sillä kerään aineistoa nyt mahdollista tulevaa väitöskirjaani varten. Minua on toistuvasti rohkaistu siihen ryhtymään ja koska kukaan muukaan ei näytä näitä muistoja keräävän (ja kohta on liian myöhäistä) niin ilmeisesti minä sen teen. Aineistoa on jo jonkin verran, mutta toivon saavani paljon lisää. (En vahdi aineistoani mustasukkaisesti, jos sinua kiinnostaa tutkia tätä asiaa jostakin näkökulmasta, ota ihmeessä yhteys!)

Toivoisin myös kotiseutunsa historiaa keräävien tai sota-ajoista kiinnostuneiden kokoavan tietojaan ylös. Sinne kotiseutukirjaan tai kylähistoriikkiin voisi kaiken muun ohessa sisällyttää myös näitä muistoja. Ne kertovat inhimillisestä elämästä ja tarinat ovat koskettavia. Pitkään meillä on historioitsijoiden piirissä sivuutettu kotirintaman tavallinen elämä ja koottu tarinoita taisteluista ja sankareista. Viime vuosina onneksi historiantutkimus on kiinnittänyt huomiota myös muihin tärkeisiin ilmiöihin: sotalapsiin, saksalaisten sotilaiden lapsiin, jopa homoseksuaaleista ja sodassa traumatisoituneista voidaan nykyisin puhua. Sankaruus saa uusia muotoja nykyhetken käsittelyssä. Vankileirien oloja onkin Suomessa jonkin verran tutkittu, mutta edelleen on vähän tietoa tavallisten ihmisten kohtaamisista sotavankien kanssa. 

Muistoja voi kerätä Aira Roivaisen tavalla myös blogiin, tässä aivan mainiot kolme bloggausta Pöljän kylältä: http://airaroivainen.blogspot.fi/2016/11/sotavankeja-poljalla-1941-44.html Voin vakuuttaa, että kun tätä tietoa kootaan, se auttaa valtavasti niitä, joilla on se isä tai isoisä hukassa: voikin olla että joku kotiseutubloggari tai kylähistoriikki johdattaa oman suvun jäljille.

Kiinnostavaa olisi myös lukea ja kuulla niistä merkeistä, joita on jäänyt sotavankileireistä. Sotavankileirejä on ollut pitkin Suomea, väitän että ei kovin kaukana sieltä, missä nyt asut! Aistiiko paikalla enää vankileirin tunnelmia? Tästä Westerlundin Talvi-, jatko- ja Lapin sodan sotavanki- ja siviilileirit 1939–1944 käsikirjasta pääsee jäljille: http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Vankileirien_kasikirja_web.pdf

Ja jos sinulla on isä tai isoisä ollut venäläinen sotavanki, toivon sinun ottavan minuun yhteyttä jos haluat puhella asiasta tai liittyvän meidän samanmielisten porukkaan Facebookissa (Venäläisten sotavankien perilliset). 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto