Kirjoitukset avainsanalla sotavangit

Olin eilen esiintymässä seminaarissa "Kadonneiden sukulaisten jäljillä", joka järjestettiin Karjala-talossa Helsingissä. Päätin tarinoida lähinnä valokuvien kautta (esitys täällä ) ja valokuvia esitellessäni sitten juttelin niihin liittyvä tarinat. Kiirehän siinä tuli puheliaalla ihmisellä, minulla kun riittäisi tätä kerrottavaa vaikka koko päiväksi. Mahdottoman kivaa palautetta sain jälkeenpäin, vaikka itse epäilin olleeni hieman sekava, mutta huhhuh, tämän vuoden viimeinen esiintyminen on nyt hoidettu kunnialla maaliin!

Muutama vinkki tarttui itsellekin mukaan seminaarista, joten pistän ne nyt välittömästi jakoon. Seminaarissa puhui Karjalan tasavallan arkistosta johtaja Olga Zharinova (kauniilla suomenkielellä) kertoen, että he saavan paljon kyselyjä Suomesta ja yrittävät palvella parhaansa mukaan, myös suomeksi. Hän kertoi olevansa itsekin "umpikarjalainen" ja suku on Hyrsylän (mutkasta) kotoisin. Pystyin samaistumaan mitä suurimmassa määrin, kun hän kertoi, että aloitettuaan itse sukututkimuksen oli törmännyt tuntemattomiksi jääneisiin sukulaisiin ja kadonneisiin. Neuvostoliitossa kun varsin moni leimautui "kansanviholliseksi" kuka mistäkin syystä, jälkeenpäin näistä ihmisistä ei sitten suvun piirissä välttämättä puhuttu. Hänelläkin oli siis "kadonneita" suvussa, mutta syynä olikin nyt se, että nämä olivat ehkä loikanneet Suomeen ja sen jälkeen heistä ei kuultu.

Mietin taas sitäkin, että kun omat isoisän etsinnät ovat niin mahdottoman vaikeat, että tässäkin on osasyy, ehkä olen ollut kontaktissa jopa oikeisiin ihmisiin, mutta he eivät tiedä etsimästäni henkilöstä, koska sotavangit ainakin olivat "kansanvihollisia" sodan jälkeen.

Joka tapauksessa Petroskoissa on aineistoltaan hyvin rikas arkisto, josta voisi löytyä kiinnostavaa materiaalia meille suomalaisille. Viikottain uutta aineistoa kuulemma digitoidaan tänne.  Tuo sivusto on neljällä kielellä ja aineisto siis karttuvaa, joten sukututkijan kannattaa kurkistaa mitä sieltä voisi löytää.

Hiljattain Petroskoin arkisto on saanut muutaman ison albumin täynnä valokuvia noin sadan vuoden takaisista "rajarikkureista ja laukkureista" ja näitä kuvia nimitietoineen voi selata heidän tutkijasalissaan Petroskoissa.

Tässä esimerkiksi Jaakko Juntunen, jolla vaikutti olevan muutama velikin, joka oli jäänyt kiinni noin sata vuotta sitten rajan tuntumassa. 

Lisäksi Petroskoin arkistossa on paljon materiaalia perheistä, jotka muuttivat vallankumouksen jälkivaiheissa Suomeen (1910-20-luvuilla), mutta harkitsivat muuttoa takaisin/palasivat. Näistä perheistä on peräti erinomaiset tiedot, joissa kerrotaan missä he asuivat Suomessa, keitä sukuun kuuluu (missä nämä asuvat, milloin ovat syntyneet),  lisäksi yleensä on valokuva koko perheestä! Näitä yritetään digitoida lähivuosina nettiin. Ylin kuva on tästä materiaalista. Eli jos tietää, että omia sukulaisia on tullut Suomeen vallankumouksen jälkeen kannattaisi ehkä varmuuden vuoksi tarkistaa, onko heistä tietoja tuolla? Parhaassa tapauksessa saattaa löytää tietoja uusista sukulaisista ja saada ennenäkemättömän valokuvan heistä haltuunsa.

Petroskoissa on myös suuri määrä aineistoa ihmisistä, jotka olivat muuttaneet Suomesta, Norjasta, Ruotsista Yhdysvaltoihin ja Kanadaan ja tulivat 1930-luvulla Karjalaan rakentamaan sosialistista Neuvostoliittoa. (Oletko lukenut kirjan Ikitie tai katsonut elokuvan, juuri näistä ihmisistä on kyse). Aiheesta on tulossa myös julkaisuja, ilmeisesti ensi vuonna. Monilla näistä ihmisistä oli varsin surullinen kohtalo ja päivät päättyivät Karjalan metsien joukkohautoihin, mutta usein lapsia siirrettiin orpokoteihin ja vastaaviin, joten heistä saattaa löytyä tätä kautta jotakin pientä lisätietoa.

Lisäksi Karjalan tasavallan arkistossa on tietysti valtava määrä aineistoa koskien karjalaisia. Sota-aikana arkisto oli evakuoitu ja aineisto olikin säilynyt yli 90 prosenttisesti. Olga kertoi arkiston olevan "sukututkijan aarreaitta", valtavasti materiaalia karjalaisista ihmisistä.

Jos nämä tiedot nyt herättävät sinussa väkevän halun vierailla Petroskoin arkistossa, kannattaa toimia! Laita ennalta viestiä ja kerro mikä aineisto kiinnostaa ja miksi. Valokuvaamisesta ja kopioista otetaan jotakin maksua, mutta kopioita siis saa mukaansa. He pystyvät palvelemaan myös suomeksi. Kaikki toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Arkiston yhteystiedot löytyvästä tästä.

Omasta puolestani voin siis sanoa päivän olleen varsin antoisa. Ensimmäistä kertaa olin myös puhumassa tulevasta kirjastani. Esityksen jälkeen Olga kertoi minulle kauniin tarinan: kun Hyrsylä (mutka) jakautui ja raja meni halki, välissä oli vesistö. Naiset menivät sitten aina rannalle ja lauloivat kaikki kuulumiset ja toisella rannalla naiset kuuntelivat. Karjala.

Tulevan kirjani kansikuva on nyt muuten julkista tietoa ja se on tässä:

 

Kirjan esittelyteksti:

"Kunnes rauha heidät erotti Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana 

”Työpäivän jälkeen Andrei koppasi minut aina syliin ja heitti ilmaan, sipaisi hiuksia. Muistan vieläkin, miltä Andrein tukka tuntui sormissa. Minä luulin, että kuolen kun hänet vietiin.” Riitta, s. 1938

Jatkosodan aikana kotirintaman arki jatkui ilman isäntiä, aviomiehiä ja isiä, ja työvoimapulaa helpotettiin lähettämällä maalaistaloihin neuvostosotavankeja. Tuhansilla suomalaisilla on muistoja heistä: taloon tuli vankileirillä luurangoksi laihtunut mies, vakaumuksellinen kommunisti tai tuttu Aleksei, joka hoiti hevoset hyvään kuntoon, istui samassa ruokapöydässä ja hyräili lapsille surumielisiä slaavilaisia lauluja.

Kunnes rauha heidät erotti antaa äänen niille suomalaisille, joille jatkosodan vuodet tuovat mieleen myös lämpimiä muistoja venäläisistä. Sotavanki haettiin kotiin, häneen tutustuttiin ja opittiin luottamaan. Hänestä saattoi tulla rakastettu, ystävä tai isänkorvike. Kun rauhanneuvotteluissa sovittiin sotavankien luovuttamisesta, monessa perheessä yritettiin anoa, että tuttu vanki saisi jäädä Suomeen. Kun luovutusjuna ylitti rajan, yhteys suomalaisiin katkesi ja vanki katosi punaisen hämärän maahan."

Esittely siis täällä. Jännää on taas ja paljon vielä töitäkin jäljellä. Maaliskuussa pitäisi olla valmista. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Keväällä jätin heipat täällä aika kiireisissä tunnelmissa. Olin juuri toimittanut kustantajalle suunnitelman seuraavasta kirjasta ja kolmisenkymmentä sivua tekstiä, jotka olin koonnut kevään mittaan. Sain uuden kustannussopimuksen (jihuu) ja sovimme, että toimitan käsikirjoituksen syyskuulla. Vietin kesällä reippaasti lomaa, mutta kaikki vierähti kirjahommissa. Ei se silti varsinaisesti stressannut tai tuntunut raskaalta, näitä hommia teen mielelläni.

Samalla kun kiersin haastattelemassa ihmisiä, yritin autella myös muita etsijöitä. Aika monta sotavanki-isän nimeä sainkin kesän mittaan kaiveltua arkistoista sukulaisten tietoon. Alan vihdoin osata nämä hommat! Kesän huippukohtia oli myös sotavankien jälkeläisten tapaamiset Kansallisarkistossa, yhdessä pengoimme laatikoita, kommentoimme löytöjä, maltoimme ehkä juuri ja juuri käydä lounaalla, paitsi se eräs, joka ei malttanut poistua papereiden ääreltä ollenkaan ;)

Myös omat etsinnät etenivät, kun sain pitkät selvitykset Petroskoin arkistosta haltuuni. Herra Prokofjev, jota olen jahdannut vuosikaudet onkin Valdajev! Luvajärveläiset Valdajevit vaihtoivat Venäjän vallankumouksen jälkeen sukunimensä Prokofjeviksi ja uudestaan Valdajeviksi toisen maailmansodan jälkeen. Ihmiset! Älkää vaihtako sukunimiä noin vaan, se aiheuttaa valtavasti harmia tuleville sukututkijoille!

Lisäksi sain keväällä yhteyden serkkuuni, jota en oikeastaan tuntenut aiemmin ja hänen kauttaan omatkin tiedot isovanhempieni perheestä saivat lisävaloa. Pohdin tätä sukuni haaraa paljon kesällä, mutta tarinassa on niin kipeitä kohtia, että niistä tuskin voin kirjoittaa missään vaiheessa. 

Toinen kirjalapseni julkaistaan siis ensi keväänä. Sillä on jo nimi ja kansikuvakin, mutta niitä ei kai vielä saa julkistaa.  Aiheena on kotirintama ja neuvostosotavangit ja kirja koostuu kymmenistä tarinoista ja muistoista.Tarinat, joita kevään ja kesän mittaan kuulin, ovat mielestäni aivan mahtavia ja ansaitsevat ehdottomasti tulla kuulluksi. Jatkosodan vuosina kotirintamalla arkea elettiin nimittäin ilman miehiä, isiä ja isäntiä ja työvoimapulaa helpotettiin ottamalla sotavangiksi jääneitä miehiä maatiloille töihin. Oikeastaan varmaan suurin osa suomalaisista kohtaisi vihollisia sota-aikana juuri näin: sotavanki kodissa tai naapurissa, kylällä tai läheisellä työmaalla.  Niinpä tuhansilla suomalaisilla on muistoja sotavangeista: vankileirillä luurangoksi laihtuneesta miehestä, tummasta ja tulisesta tataarista, vakaumuksellisesta kommunistista arvioimassa suomalaistapoja tai kaikkien tuntemasta Alekseista, joka hoiti hevoset osaavasti, istui samassa ruokapöydässä ja hyräili lapsille surumielisiä slaavilaisia lauluja. Joillekin sotavangista tuli rakastettu ja lapsen isä, toisille ystävä tai isänkorvike.  

Kuten eräs haastateltava minulle sanoikin, näistä puhuminen on hänelle rauhantyötä. Nämä tarinat kertovat aidoista kohtaamisista, joissa vihollisesta tuli ihminen. Odotankin nyt innoissani ja hyvin jännittyneenä, löytääkö tuleva kirja lukijoita ja kirvoittaako se lisätutkimuksiin, tarttuisiko joku museo esimerkiksi vihdoin sotavanki-teemaan? Se jää nähtäväksi.

Palaan kuitenkin lähiaikoina tänne blogiin ainakin muutaman tarinan kanssa, jotka säästin kesän reissuilta. Niissä kuljetaan Belgradin kesäisiä katuja ja eletään viimeistä yötä Petroskoissa ennen suomalaisten saapumista.

Nyt kun tein comebackin huomasin, että teitä on käynyt täällä tuhansia ihan viimekin kuukausina. Toivottavasti jaksatte käydä jatkossakin, vaikka päivitystahti tulee olemaan tuntuvasti harvempi kuin viime talvena näiden kirjakiireiden takia. Jos haluatte vähän kurkistaa, mitä mulle on kesällä tapahtunut, niin tuossa vieressä, oikealla, on linkki mun instagramiin. Siellä on mukana joitakin tunnelmointeja viime kuukausilta, kurkkaas niitä!

PS: ylläoleva kuva on otettu kesäkuussa Lapinlahden Alapitkän Asutusmuseosssa, joka kertoo tarinan Salmista evakkona Alapitkälle saapuneesta perheestä. Yrjö Mure sekä hänen sisarensa Anni asuivat tilalla vakituisesti 1970-luvulle saakka. Tänä päivänä tila toimii museona, jossa on mahdollista tutustua sotien jälkeen syntyneiden asutustilojen elämään ja arkeen. Arkeen, jota ovat eläneet sadat tuhannet suomalaiset. Vahva suositus, jos satut kulkemaan siellä päin! http://www.lapinlahti.fi/Asutusmuseo/Asutusmuseo

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Blogiarkisto