Kävin viime viikolla Kansallisarkistossa pitkästä aikaa penkomassa. Tällä kertaa selasin Valpon papereita toiveissani löytää eräs tarina, jonka luin vuosia sitten arkistossa, mutta josta en ottanut kopiota, enkä muita tarkempia tietoja. Tarina on kuitenkin alkanut nyt hiipiä mieleeni ja haluaisin tarkistaa muutamat siihen liittyvät faktat. Harmillisesti en kuitenkaan osunut tilaamaan juuri oikeita valtiollisen poliisin kansioita sotavankien kuulustelujen osalta, joten sen suhteen etsinnät jatkuvat.

Lisäksi olin tilannut Suomen Punaisen Ristin sotavankitoimiston laatikoita heidän kirjeenvaihdostaan vankileirien välillä. Olen näitäkin laatikoita käynyt läpi jo monta kertaa, mutta en näköjään ihan kaikkia, sillä löysin uusia tietoja etsimistäni Otavan koulutilalla syyskesällä 1943 olleista sotavangeista. En tosin ollut niitä etsimässä, mutta uudet tiedot kelpaavat kyllä! Voi kyllä!

Olen yrittänyt jäljittää näitä vankeja, koska isoisäni lienee joku heistä ja epäilykseni ovat erityisesti kohdistuneet vienankarjalaiseen Heikki Prokofjeviin ja inkeriläiseen Andrei Savolaiseen.

Molemmat heistä on vangittu Karjalassa sodan alkuvaiheissa kesällä 1941. Aluksi he ovat olleet pieksämäkeläisen Naarajärven järjestelyleirin alaisuudessa. Olen olettanut heidän olleen Savonlinnan Aholahden heimosotavankien leirissä syksystä 1941 alkaen ja olleen muutamilla Savonlinnan seudun maatiloilla ehkä töissä ennen kuin he ovat päätyneet Otavan koulutilalle mummoni läheisyyteen keväällä 1943.

Olin näköjään väärässä.

SPR:n sotavankitoimiston arkiston kirjeenvaihto on vilkasta vankileirien kanssa, sillä SPR:n oli tarkoitus kerätä tietoa kansainvälisten sopimusten mukaisesti Suomessa olevista neuvostostosotavangeista. Tietoja ei kuitenkaan luovutettu sota-aikana Neuvostoliitolle, sillä Suomi oli suivaantunut siitä, ettei vihollinen vastaavasti toimittanut tietoja suomalaisten sotilaiden tilanteesta Suomeen ja omaisille. Niinpä tiedot kerättiin ja SPR lähetti esimerkiksi sotavankikorteista kopiot myös päämajaan Geneveen. Mutta elleivät kiinni jääneen neuvostosotavangin omaiset asuneet Suomen tai saksalaisten valloittamilla alueilla, he eivät tietoja hänestä saaneet. 

Löysinkin vuoden 1941 laatikosta tietoja heimosotavankien erikoisleirin perustamisesta Aholahteen. Käsky on käynyt vankileireille kautta maan toimittaa heimosotavangit eli karjalaiset, inkeriläiset ja vepsäläiset Aholahteen. Sinne perustetussa leirissä vangeilla oli paremmat olot ja sieltä heitä värvättiin vuonna 1942 perustettuun heimopataljoonaan, josta miehet siirtyivät rintamalle taistelemaan Suomen riveissä. Kaikki etsimäni sotavangit, 15 kpl, ovat olleet mainitussa Aholahden leirissä ennen Otavan koulutilaa. Vain yksi heistä liittyi myöhemmin heimopataljoonaan.

Löydän Aholahden papereiden jälkeen kuitenkin listan Naarajärven leiristä, jossa etsimiäni Otavan koulutilan vankeja vuodelta 1943 onkin siirretty Mäntyluotoon konsuli Hacklinin käyttöön vuonna 1941.

Eli elokuussa 1941 vankeja on Naarajärven vankileiriltä siirretty. Joukossa on Järnä, Savolainen ja Prokopjev, vankeja joiden kohtaloita olen selvittänyt kirjassani Tuntematon sotavanki venäläistä isoisääni etsimässä.

Vankeja toimitettiin konsuli Hacklinin käyttöön peräti 132.

Tieto hämmentää hassulla tavalla, sillä olen käynyt useasti Reposaaren ja Mäntyluodon seudulla. Kun lapseni olivat pieniä, kävimme yleensä joka kesä Yyterissä ja usein rantsureissun jälkeen ajelimme Reposaaren ja Mäntyluodon alueelle, johon ihastuin perinpohjaisesti. Varsinkin Reposaaren kadut (ylläoleva kuva) on säilytetty hyvin alkuperäisessä asussaan ja siellä kuljeskellessa saa fiiliksen, kuin olisi siirtynyt aikakoneella menneitten vuosikymmenten taa.

En todellakaan innostu kaikista paikoista, joissa vierailen, mutta nämä alueet koskettivat minua jotenkin merkillisesti jo vuosia sitten. Olen kuljettanut sinne myös ystäviäni ihailemaan miljöötä. Oli ihmeellistä tajuta, että isoisäni on viettänyt ilmeisesti ainakin talven 1941-42 alueella. Näitä merkillisiä yhteensattumia se elämä silloin tällöin heittää eteen. Sitä esimerkiksi ihmettelee, että onko vaistonnut jotakin paikalla käydesssään, vaikka ei vielä mitään ole tiennytkään.

Tämä sotavankityön teettäjä konsuli Werner Hacklin sai muuten melkoiset hyödyt bisneksilleen sota-ajoista. Majakanvartijan poika syntyi Porin Reposaaressa 1881. Hän kävi siirtolaisena Yhdysvalloissa vaurastumassa ja palattuaan pisti yrityksen pystyyn veljensä kanssa vuonna 1905. Tästä firmasta tulikin yksi menestyksekkäimpiä alansa yrityksiä Suomessa. 

Jatkosodan aikana Hacklin sai käyttöönsä sotavankityövoimaa, josta maksettiin toki pieni korvaus vankilerille, mutta vankien työpanos oli halvempaa kuin mikään muu saatavilla oleva työvoima. Lisäksi sota-ajan jälkeen hänen konepajansa sai tehtäväksi toimittaa tavaraa sotakorvauksina Neuvostoliittoon ja niiden hommien päätyttyä kauppasuhteet jatkuivat Neuvostoliiton kanssa. Hacklin rikastui huomattavalla tavalla näinä vuosikymmeninä.

Laitoinkin heti yritykselle postia, josko heillä olisi valokuvia, arkistomerkintöjä, jotakin, sotavangeista vuosilta 1941-42. Aina kun kannattaa kysyä.

Täytyy seuraavaksi selata myös tuon sotavankileiri 3:n aineistoja, josko nämä Mäntyluotoon siirretyt näkyvät jotenkin heidän toiminnassaan.  Vankileirin alaisuudessa oli keväällä 1942 yhteensä 232 vankia, ja talven 1942 aikana vankileirillä ammuttiin 4 vankia ja kurjiin oloihin kuoli vuosina 1941-42 peräti 93 sotavankia. Minun isoisäni kuitenkin jäi eloon. 

Yläkuva: Katu Reposaaressa, kuvaaja Welin, lähde: Finna

Mäntyluodon satamaa laajennetaan vuonna 1933, kuvaaja: Aarne Pietinen, lähde: Finna

Tiedot Werner Hacklinista: Wikipedia

Sotavankileireistä tietoja: http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/Vankileirien_kasikirja_web.pdf

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kerroit yhteensattumasta ja miten olet paikkaan ihastunut. Minulla on samanlainen tapahtuma. Vuosia sitten, etsin "mummonmökkiä" synnyinseudultani, halusin pois kaupungista. Synnyiseudultani oli kuitenkin sellainen matka työpaikallani, että sieltä ajaa töihin.  Näin sitten erään kiinteistävälitysliikkeen ikkunassa kuvan ja se jo kolahti ja ensin ihan ilman välittäjää "vakoilemaa" ja sen jälkeen välittäjän kanssa paikalle. Kun pihaan tulin, oli tunne, että olen ollut täällä ennenkin!  Piti vielä harkita, kun matkaa tulikin odotettua enemmän työpaikalle ja osa tiestöstä ei ole mitään pikitietä. 4 kuukauden jälkeen tein tarjouksen ja nyt paikka on minun.  Edesmennyt äitini (jo huonossa kunnossa) sitten rupesi kyselemään tarkemmin missä se paikka nyt olikaan. Silloin selvisi, että äitini suku on täältä lähtöisin eli ukkini on asunut noin 05, km. päällä talosta, jossa asun.  Nyt olen ollut osallisena äitini sukututkimuksessa oikolukemalla ilmestyneen sukukirjan. Tästä sitten on selvinnyt että 1700-luvulta asti täällä on sukuni asunut ja monessa talossa tai kesämökissä on edelleenkin kaukaisia sukulaisia. Paikka on Heinäveden Pyylinsaari ja suku on Luostarinen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Sukututkimukseen hurahtanut tietokirjailija Ira Vihreälehto selvittää sukunsa menneisyyden mysteerejä. Olen koulutukseltani historioitsija ja etsin erityisesti venäläistä isoisääni, sivussa selvitän äitilinjaa ja teetän DNA-testejä. Jaan parhaat vinkkini täällä. Eksyn välistä sivuraiteille. Hyppää mukaan!

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat